"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kääntyen toverinsa puoleen. Haaskakotkat lähtevät pakoon. Täällä metsästää siis joku. Texasissa en tunne kumminkaan ketään, joka voisi eksyä täkäläisten roistojen keskuuteen.
"Joku meksikolainen puhvelinpyytäjä ei se arvattavasti ole. Ne eivät siis voi olla muita kuin intiaaneja tahi uudisasukkaita. Noh, saammepahan nähdä enkö ole oikeassa. Siouxit ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja lähteneet sotaretkelle etelään, mutta en kumminkaan uskoisi, että he ovat jo ehtineet tänne saakka."
Niinpiankun metsästäjät olivat aterioineet, jatkoivat he matkaansa vuorien poikki.
Pian olivat he kulkeneet matalan vuorijonon yli ja heidän eteensä, aukeni iso, hedelmällinen tasanko.
Aurinko laski alemma ja yhä alemma länteen. Kolme metsästäjää oli kulkenut jo useampia tunteja, kun he äkkiä seisahtuivat.
Pienen joen partaalla, joka kiemurrellen juoksi heinäaavikon läpi, näkivät he heti kohta intiaanileirin jäljet.
"Siouxit!" sanoi Karhuntappaja ottaessaan maasta mokassiini-jalkineen, jonka sen omistaja oli heittänyt luotaan, ja tarkastellessaan sitä.
"Ettäs nuo koirat jo ovat ehtineet tunkea tänne asti! Noh, nyt on meidän metsästyksemme lopussa, Tahtoisinpa vaan tietää, mikä noilla roistoilla nyt on mielessä."
"Kaikesta päättäen ovat he viime yönä leiriytyneet tähän ja varhain tänä aamuna jatkaneet matkaansa", sanoi nuorempi metsästäjä.
"Yhdynpä mielipiteeseesi!"