Kun laulu on loppunut, astuu Iokaste linnasta ja laskee uhrilahjoja Apollonin alttarille, jotta jumala pelastaisi, kuninkaan siitä kauhusta ja epätoivosta, joka on vallannut hänen sielunsa. Mutta samassa saapuu pitkämatkainen sanantuoja. Hän sanoo tulevansa Korinthoksesta ja tuovansa tiedon, joka on tuottava kuninkaalle sekä iloa että surua: Polybos on kuollut, ja Oidipus on huudettu kuninkaaksi myöskin Korinthoksessa. Kuningas kutsutaan ulos ja saa kuulla uutisen. Siinä nähdään — huudahtaa hän — minkä verran tarvitsee kiinnittää huomiota Pythian sanoihin ja kirkuvien lintujen enteisiin! Oli ennustettu että hän tulisi murhaamaan isänsä — nyt lepää isä jo mullan alla, ja itse seisoo hän tässä tahrattomin käsin! Mutta sitten hän äkkiä tulee ajatelleeksi, että hänen äitinsä elää vielä ja että ennustuksen toinen puoli voi toteutua.
Nyt sekaantuu sanantuoja puheeseen: mikä on tuo nainen, josta he puhuvat ja jota pelkäävät? Oidipus kertoo tuon kauhean ennustuksen. Silloin selittää sanantuoja voivansa vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta, sillä Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen vanhemmat enemmän kuin hänenkään. Ja sitten hän kertoo että kuningas on löytölapsi, jonka hän on löytänyt eräästä Kithairon-vuoren luolasta ja vienyt Polybokselle, joka otti lapsen omakseen. Oidipus tahtoo lähempiä tietoja, mutta sanantuoja vastaa että kaikesta tästä on paremmin selvillä se, jolta hän lapsen sai, eräs paimen, joka oli Laioksen palveluksessa. Kuningas miettii kuka se saattaisi olla, ja koorin johtaja ilmoittaa, että se varmaan oli sama paimen, jota jo on lähetetty hakemaan. Mutta varminta kai on kysyä kuningattarelta, paremmin kuin kukaan muu on hän tietävä asian.
Iokastelle on totuus vihdoin valjennut kaikessa kaameudessaan. Hän kärsii hirvittäviä tuskia, mutta ponnistaa äärimäiset voimansa estääkseen Oidipusta jatkamasta tutkimuksia. Hän vannottaa tätä antamaan asian levätä, olemaan kysymättä enempää. Mutta Oidipus ymmärtää hänet väärin: jos hän itse huomataankin orjien pojaksi, on Iokastella toki jalo syntyperänsä tallella! Ja totuudenetsijä kun on, ei hän jätä löytämäänsä lankaa, vaan käskee heti tuomaan paimenen. Voihkaisten menee Iokaste linnaan.
Nyt antautuu koori erääseen noita ilonpurkauksia, jotka Sophokleella niin usein käyvät välittömästi loppukatastroofin edellä. Se ei vielä aavista asiain yhteyttä; että sen hallitsija huomataan olevan löytölapsi Kithaironilta, on sille riemun lähde. Oidipus ei siis ole maahan muuttanut muukalainen, vaan synnynnäinen thebalainen, ehkäpä vielä jumalaista syntyperää, sillä Kithairon on pyhä vuori, jossa yliluonnollisilla olennoilla on tiensä.
Paimen, jota oli lähetetty hakemaan, tuodaan paikalle. Oidipus kuulustelee häntä ja asettaa hänet vastakkain korinttolaisen kanssa, jota hän alussa kuitenkaan ei sano tuntevansa. Mutta silloin muistuttaa tämä hänelle, kuinka he yhdessä paimensivat laumojaan Kithaironin ylätasangoilla ja talviksi ajoivat ne vuorelta alas, ja nyt herää paimenen muisti. Silloin kysyy korinttolainen häneltä, muistaako hän erästä lasta, jonka oli antanut tälle. Miksi tämä kysymys? — vastaa paimen. Kas tässä — sanoo korinttolainen ja osoittaa Oidipusta — kas tässä on tuo lapsi! Suunniltaan kauhusta koettaa paimen pidättää häntä, mutta nyt on liian myöhäistä. Nyt aloittaa kuningas ankaran kuulustelun, nyt syntyy hänen ja paimenen välillä sananvaihto, joka ratkaisee Oidipuksen kohtalon.
Oidipus.
Jätitkö hälle lapsen, jota kysyy hän?
Paimen.
Sen tein. Josp’ oisin kuollut sinä päivänä!
Oidipus.