Kuningas vastaa, että kaikki tämä ei ole hänelle mikään uutinen; koko kaupungin kärsimys on patoutunut hänen hallitsijasieluunsa. Hän on itkenyt ja miettinyt, ja ainoaa keksimäänsä pelastuskeinoa hän on jo käyttänyt: lankonsa Kreonin hän on lähettänyt Delphoihin kysymään neuvoa Apollonin oraakkelilta. Oidipus on tuskin lopettanut puheensa, kun Kreon jo tuo vastauksen. Syynä Theban onnettomuuksiin on sovittamatta jäänyt verivelka, kaupungin ainoa pelastus on syyllisen maanpako tai kuolema; ja tämä syyllinen on se tuntematon mies, joka kauan sitten surmasi kaupungin hallitsijan Laioksen. Oidipus saa nyt kuulla, kuinka ryövärit hyökkäsivät kuninkaan ja hänen saattueensa kimppuun ja kuinka vain yksi seurueesta pääsi pakoon hengissä; ettei heti ryhdytty etsimään murhaajaa, johtui siitä että Sfinksi silloin vainosi maata ja hetken kauhu sai tapahtuneen jäämään unhoon. Oidipus lupaa ottaa asian omiin käsiinsä, hän kehoittaa lähetystöä poistumaan ja kutsuttaa koolle kansankokouksen.
Lähetystön ja Kreonin poistuttua astuu koori näyttämölle. Sen muodostaa tässä — kuten Antigonessa — joukko thebalaisia vanhuksia, se edustaa Theban kansaa, joka on kokoontunut neuvotteluun. Suuressa laulussa tulkitsee se hetken mielialaa: kauhua ja vastaheränneitä toiveita. Mikään uusi elämä ei orasta kentillä eikä kaupungin taloissa; hautaamattomia ruumiita makaa maassa levittäen ruttoa ympärilleen; nuoret vaimot ja valkohapsiset äidit kohottavat valitushuutoja jumalten alttarilla. Ja koori huutaa avukseen jumalia: Athenaa, Apollonia, Artemista, Dionysosta, Theban suojelusjumalaa.
Kun laulu on vaiennut, kääntyy Oidipus lausumaan juhlallisen kuulutuksen kansalle. Joka tietää jotakin Laioksen murhaajasta, hänen tulee se ilmaista. Kukaan ei saa ottaa vastaan murhaajaa eikä puhutella häntä, pyhäköistä ja taloista on hän karkotettava kuin rutonsaastuttama. Kuningas huutaa taivaan kirousta murhamiehelle ja niille, jotka eivät tottele määräystä: älkööt heidän peltonsa kantako satoa älköötkä heidän vaimonsa lapsia, ja rutto heihin iskeköön! Ja vihdoin sanoo hän jo kahdesti lähettäneensä noutamaan tietäjä Teiresiasta, joka näkee syvimmälle salattuihin asioihin; häntä ihmetyttää, ettei tämä vielä ole saapunut.
Mutta nyt lähestyy Teiresias. Vastahakoisesti on hän noudattanut kuninkaan kutsua; tieto, joka hänellä on, mutta joka ei voi tuoda mitään apua, painaa häntä raskaana. Hän vastaa hämärästi ja vältellen, mutta kuningas ahdistaa häntä yhä selvemmillä ja kiivaammilla kysymyksillä. Kun tietäjä itsepintaisesti kieltäytyy ilmaisemasta mitään, menettää kuningas lopulta malttinsa ja syyttää Teiresiasta itseään murhasta tai ainakin sen suunnittelusta.. Tämän syytöksen kuullessaan ei tietäjä enää voi hillitä itseään, vaan kehoittaa kuningasta tästälähin oman käskynsä mukaan olemaan puhumatta kenellekään; se rikollinen, jonka syyllisyys saastuttaa maata, on Oidipus itse. Mutta vielä eivät aukene kuninkaan silmät. Teiresiaan sanoissa hän näkee vain sekapäisen mieletöntä julkeutta; hän alkaa uskoa, että tietäjän takana on hänen lankonsa Kreon, että tämä punoo juonia päästäkseen itse Theban hallitsijaksi; hän herjaa tietäjää, sanoo tätä kerjäläispapiksi ja huijariprofeetaksi. Mutta nyt nousee Teiresias koko loukatussa korkeudessaan, lausuen hämäriä sanoja sukurutsauksesta ja tuntemattomasta syntyperästä ja rikoksesta omaisia vastaan. Laioksen murhaaja on vielä kansan keskellä, mutta pian on hän sokeana hoiperteleva vieraisiin maihin; hänet huomataan lastensa isäksi ja veljeksi, äitinsä pojaksi ja puolisoksi, isänsä murhaajaksi. Näine sanoineen poistuu Teiresias, ja Oidipus menee linnaan.
Suuressa laulussa tulkitsee koori niitä tunteita ja ajatuksia, joita edellinen kohtaus on herättänyt. Kuka saattaakaan olla tuo syyllinen, hän, joka nyt harhailee autioissa metsissä tai pitkin äkkijyrkänteiden reunaa, rangaistustuomion yhäti suhistessa ympärillään? Jumalat ovat kaikkitietäviä, mutta ovatko kuolevaiset tietäjätkin sellaisia?' Sydämessään täytyy koorin julistaa syyttömäksi Oidipus, Sfinksin kukistaja, kaupungin vapauttaja.
Nyt saapuu Kreon, joka on saanut kuulla niistä syytöksistä, joita kuningas julkisesti on singahduttanut häntä vastaan. Oidipus tulee ulos ja toistaa syytöksensä; hän on kiinnittänyt huomionsa omituiseen seikkaan — ettei nimittäin Teiresiaan tietäjänsilmään turvauduttu heti Laioksen murhan jälkeen — eikä siis voi muuta kuin epäillä salajuonia tässä myöhäisessä vetoamisessa tietäjän taitoon. Kreon puolustautuu. Hän ei ole koskaan tavoitellut kuningaskruunun vastuunalaisuutta ja painoa; Oidipus voi Delphoista saada takeet siitä, että Kreon ei ole väärentänyt oraakkelin vastausta; jos hänet huomataan vikapääksi petokseen, tuomitsee hän kernaasti itsensä kuolemaan. Mutta kuningas on kokonaan menettänyt malttinsa ja määrää, että Kreonin täytyy kuolla. Tuima sananvaihto on sillävälin herättänyt kuningatar Iokasten huomion; hän tulee ulos ja saa kuulla syyn. Hänen ja koorin pyynnöistä laskee Oidipus vihdoin Kreonin vapaaksi, minkä jälkeen tämä poistuu.
Ja rauhoittaakseen kuningasta ja osoittaakseen hänelle, kuinka vähän tietäjäin sanat ja ennustukset merkitsevät, huomauttaa kuningatar, kuinka väärä oli se oraakkelilause, joka ennusti että Laioksen surmaisi hänen oma poikansa: pojan, joka heille syntyi, antoivat he viedä autiolle vuorelle, ja vieraat maantierosvot, niin kerrotaan, surmasivat Laioksen tienristeyksessä, jossa kolme tietä yhtyy. Kun Oidipus kuulee mainittavan tienristeystä, pimentää hirvittävä epäilys ensi kerran hänen sieluansa; hän seisoo hetkisen kuin huumaantuneena, mutta sitten hän alkaa tutkia tapauksen lähempiä asianhaaroja. Hän saa kuulla, että Laioksen murha tapahtui Phokis-maakunnassa, sillä paikalla, missä Delphoin ja Dauliin tiet yhtyvät, vähäistä ennen kuin Theban kruunu annettiin Oidipukselle; että Laios oli kookas, harmaahapsinen mies, että hänen saattueeseensa kuului viisi miestä ja että hän yksin matkusti vaunuissa. Kaikki pitää yhtä erään Oidipuksen aikaisemman elämyksen kanssa, ja hän seisoo kauhun lyömänä.
Kuningatar kysyy huolestuneena, mikä häntä vaivaa, ja hän kertoo tälle eräistä tapahtumista, joita hän ei koskaan ennen ole maininnut. Kun hän vielä oleskeli vanhempainsa Polyboksen ja Meropen luona Korinthoksessa, tapahtui eräänä iltana ruokapöydässä, että eräs päihtynyt vieras huusi julki, ettei Polybos muka ollut hänen oikea isänsä. Saadakseen varmuutta asiasta lähti Oidipus Delphoihin. Siellä hän ei saanut tietoa haluamastaan asiasta, mutta kuuli ennustuksen, joka täytti hänen mielensä kauhulla: että hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Hän pakeni silloin päinvastaiseen suuntaan kuin missä Korinthos sijaitsi. Mutta matkalla — siinä tienristeyksessä, mistä oli ollut puhe — hän kohtasi seurueen, josta yksi matkusti vaunuissa. Muukalaiset tahtoivat tunkea hänet maantieltä pois, mutta hän löi ajomiestä; vanhus, joka istui vaunuissa, vastasi lyömällä Oidipusta päähän piiskallaan. Silloin tämä raivostui ja surmasi koko seurueen. Jos matkustaja todella oli Laios, silloin on Oidipus murhannut hänet ja mennyt naimisiin hänen leskensä kanssa, ja silloin hänellä ei ole muuta tehtävää kuin tuomita itsensä maanpakoon; hän ei voi edes palata omaan maahansa pelosta, että ennustus vielä täyttyisi, että hän joutuisi surmaamaan Polyboksen ja menemään naimisiin Meropen kanssa.
Siis: Oidipus ajattelee kauhun lyömänä, että hän kaikesta päättäen on tappanut Laioksen, mutta vielä ei hänellä ole heikointakaan epäilystä siitä, että tuo hirvittävä oraakkeliennustus jo on toteutunut. Eikä hän edes vielä ole menettänyt kaikkia toiveita syyttömyydestään Laioksen kuolemaan. Hän tahtoo vielä kuulustella sitä Laioksen seuraajaa, joka pääsi hengissä tapahtumasta. Jos tämä sanoo, että heidän päällensä hyökkäsi yksi mies, silloin on Oidipus syyllinen; jos heitä sitävastoin oli useita, niinkuin myöskin kerrotaan, silloin on hän viaton. Tästä eloonjääneestä kertoo Iokaste, että hän jonkun aikaa Laioksen kuoleman jälkeen saapui Thebaan, mutta tavatessaan siellä hallitsijana Oidipuksen pyysi ja rukoili, että hänet lähetettäisiin paimeneksi laidunmaille, ja kaukana vuorilla on hän vieläkin. Ja missään tapauksessa — sanoo Iokaste — ei Laiosta ole surmannut hänen poikansa; varhaisen kuolemansa kautta säästyi heidän lapsensa isänmurhaajaksi tulemisen onnettomuudesta. Koskaan enää ei hän tule uskomaan oraakkelilauseisiin. Oidipus myöntää hänen olevan oikeassa, ja kun paimenta on lähetetty hakemaan, menevät he kuningattaren kehoituksesta palatsiin.
Nyt ilmaisee koori sitä pelkoa ja vavistusta, jota siinä on herättänyt kuninkaan ylimielinen esiintyminen Kreonia kohtaan ja kuningattaren jumalattomat sanat oraakkelista. Osatkoon se itse aina välttää kaikkea ylimielisyyttä! Kaikki jumalanpelko on loppunut, kukaan ei enää voi kunnioittaen vaeltaa pyhiin paikkoihin, jollei vanha oraakkelilause Laioksesta käy toteen.