Ja niinkuin Kreon esiintyy rikollisena, niin esiintyy Antigone viattomana. Tärkeimpänä todistuksena hänen rikollisuudestaan on mainittu koorin suhtautuminen Kreoniin ja häneen: koori hyväksyy kuninkaan toimenpiteet, on sanottu, ja tuomitsee Antigonen teon. Kuitenkaan ei koori lausu mitään hyväksyvää sanaa Kreonin kiellon johdosta; se ei myöskään pane vastalausetta, mutta sen tottelemista ja alistuvaisuutta osoittavista sanoista ymmärtää kuitenkin, että asia koskee siihen epämieluisasti. Kun sitten Antigone esiintyy näyttämöllä, osoittaa koori myötätuntoa häntä kohtaan, mutta tosi on, että se alussa pitää Kreonin puolta; vaikka se ymmärtääkin että hänen tekonsa itsessään oli hurskas, on hän kuitenkin sen silmissä syyllinen, koska hän oli rikkonut esivallan määräystä vastaan. »Sielun mielettömyyttä» näkee koori hänen teossaan. Mutta heti Teiresiaan esiintymisen jälkeen muuttaa se katsantokantaa ja asennetta. Nyt se ymmärtää, mitä Kreon on rikkonut, ja juuri koorin nimenomaisesta kehoituksesta kuningas rientää korjaamaan erehdyksensä. Ja kun hän myöhemmin syyttää itseään koko onnettomuudesta, huudahtaa koori: »Voi sinua, kuinka myöhään ovat silmäsi avautuneet totuudelle!»
Sen kautta että koori ensin asettuu Antigonea vastaan ja että se ja Kreon myöhään ja samaan aikaan tajuavat tuon kohtalokkaan erehdyksen, kohoaa draamallinen vaikuttavuus. Samanlaiselta näkökannalta ymmärtää myöskin koorin kokoonpanon tässä tragediassa — mikä on poikkeus yleisestä säännöstä. Antigonelta puuttuu sekin lohdutus, mikä on jokaisen muun tragedian sankarittaren saatavilla: naisten muodostama koori, joka tukee ja lohduttaa häntä. Asettamalla tuon impulsiivisen nuoren tytön rinnalle järkevän ja varovaisen vanhuskoorin, on runoilija vielä tehostanut hänen yksinäisyyttään ja eristymistään, vielä enentänyt lohduttomuutta ja tragiikkaa.
Koskaan kalpenemattomana loistaa Antigonen ympärillä rakkauden ja uhrautuvaisuuden sädekehä. Mutta mikään abstraktinen ja eloton ihanneolento ei hän suinkaan ole. Epäilemättä hän tavallaan on — käyttääksemme koorin sanoja — hurjan isänsä hurja tytär; muuten hän kai vain olisi istunut lieden ääressä ja itkenyt. Taipumaton on hänen uhmansa Kreonia kohtaan, ja sisarellekin tekee hänet kirpeäksi ja kovaksi suuttumus kiellon johdosta ja pettymys siitä että Ismene kieltäytyy olemasta hänen apunaan. Mutta kun jännitys on ohi, seuraa vastavaikutus. Kun kamppailu on päättynyt, alkaa ajatus toimia, ja hän miettii tekoaan; hän ei epäile sen oikeutusta, mutta hänet valtaa hämmästys ja epävarmuus niiden mahtien edessä, jotka antavat kuoleman olla palkkana siitä että hän on seurannut pyhien lakien käskyä.
Siinä lausunnossa, jossa Antigone viimeisen kerran harkitsee tekoansa ja kohtaloansa, on paikka, joka on herättänyt paljon huomiota ja väittelyä. Hän puolustaa siinä itseään yhtä uudella kuin yllättävällä tavalla. Vain siksi, että oli kysymys veljestä, hautasi hän Polyneikeen, sillä toista veljeä ei hän koskaan voinut saada; puolison tai lapsen vuoksi ei hän olisi uhmannut kieltoa, sillä hän olisi voinut mennä uusiin naimisiin tai saada uuden lapsen! Muiden muassa loukkaantui jo Goethe tästä ja lausui Eckermannille toivomuksensa, että jokin tutkija vakuuttavalla tavalla poistaisi koko tämän kohdan. Useat hellenistit ovatkin selittäneet nämä rivit Sophokleelle arvottomiksi ja epäperäisiksi; heistä on tuntunut mahdottomalta ajatella, että runoilija olisi antanut sankarittarensa alentua tuollaiseen viisasteluun puolustettuaan itseään niin kauniilla ja jalolla todistelulla. Asia ei ole kuitenkaan niin vähällä kuitattu: noin sata vuotta »Antigonen» esityksen jälkeen mainitsee Aristoteles juuri tätä kohtaa. Senvuoksi ovat monet sitä puolustaneet ja eri tavoilla selittäneet. Eräs aikamme etevimpiä hellenistejä näkee siinä suorastaan piirteen Sophokleen neroutta, kohdan, joka suuressa määrin lisää todellisuusvaikutelmaa; Antigone on vain seurannut vaistoaan eikä ole selvillä menettelytapansa syistä, hän ei tiedä kuinka puolustaisi itseään, hän ei osaa esittää järkisyitä, hän osaa vain tuntea. Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että aikaisemmin olemme kuulleet hänen esittävän järkisyitä yhtä viisaasti kuin kaunopuheisesti. Toiset puolustajat katsovat asiaa toisin. Antigone antautuu kokonaan yhdelle tunteelle, yhdelle ajatukselle; puoliso ja äiti ei hän ole koskaan ollut, rakkaus veljeen täyttää hänet kokonaan; että se velvollisuus, jonka hän nyt on täyttänyt ja jonka puolesta hän on valmis uhraamaan elämänsä, myöskin tuntuu hänestä pyhimmältä kaikista, on psykologisesti oikein, ja siksi hän voikin vakuuttaa, hyvässä uskossa mutta kuitenkin vasten totuutta, että hän ei olisi tehnyt samaa lapsen tai puolison tähden. Useimpien korvissa lienee kuitenkin mainituilla säkeillä väärä sointi, mutta emme saa unhottaa, että kreikkalaiset olivat suuresti mieltyneet kaikenlaisiin dialektisiin viisasteluihin; eräänlaisia tämän kohdan vastineita tavataan niin Sophokleella kuin jo Aiskhyloksella. Ei voi muuta kuin yhtyä Goethen toivomukseen, niin vähän toiveita kuin onkin sen toteutumisesta. Olen maininnut tämän yksityiskohdan vain ollakseni lankeamatta ylistelyyn ja ihannoimiseen ja osoittaakseni, että Sophokleenkin marmorilla voi meidän näkökannaltamme katsoen olla pilkkunsa.
Oli miten oli — se muutos, joka on tapahtunut Antigonen mielentilassa ja ryhdissä, kun hän viimeisen kerran esiintyy näyttämöllä, kuuluu enimmin elävöittäviin ja tosiin piirteisiin, joita runoilija on sankarittarelleen antanut. Niin kauan kuin jännitystä kestää, ei hän heikkene silmänräpäykseksikään. Mutta kun tuomio on langennut, Kreon poistunut eikä hänellä enää ole ketään vastustettavanaan, silloin tulee hänestä vain hyljätty ja kuolemaantuomittu nainen, joka ikävöi sääliä ja myötätuntoa. Janoten ymmärtämystä, jäähyväissanaa, jäähyväiskatsetta, kääntyy hän kooriin, mutta vanhusten viittauksessa hänen tulevaan maineeseensa näkee hän vain pilkkaa: sellaisia sanoja ei hän ollut odottanut. Hän on valinnut kuoleman mieluummin kuin rakkausvelvollisuutensa pettämisen, mutta hänen lämmin verensä hyytyy sen edessä, hänen nuoruutensa riippuu kiinni elämässä, jonka rikkautta hän vain aavistaa. Se valitus, joka on hänen huulillaan, kun hän erkanee päivän valosta, ikäänkuin kruunaa hänen kauniin ihmisyytensä.
Myöskin Kreon on hienosti piirretty. Hän ei ole mikään tunnoton tyranni, mutta hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä on epäinhimillinen käsky, josta hän itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka näkeekin mitä kauhistavia seurauksia se tuo mukanaan. Jouduttuaan kerran väärälle tielle ei hän osaa jättää sitä. Hän on väkivaltainen ja kiivas ja itsepäinen mies, mutta hän ei ole alhaisten eikä henkilökohtaisten vaikuttimien johtama. Valtion menestys vaatii hänen silmissään esivallan määräysten sokeata tottelemista, olivat ne sitten minkälaiset tahansa. Antigonessa, joka avoimesti uhmaa hänen määräystään, vieläpä ylpeilee teostaan, hän näkee anarkian ja kapinanhengen ruumiillistuneena; hänen vaikuttimiaan ei Kreon ymmärrä, sillä heidän ajatuksensa ja tunteensa liikkuvat aivan eri tasoilla.
Tragediat »Elektra» ja »Antigone» ovat muutamissa suhteissa vastineita toisilleen. Molemmat kohoavat muistomerkiksi voimakkaalle ja intohimoiselle naissielulle; molemmissa pitää sankaritar rakkaan vainajan puolta, toisessa isän, toisessa veljen; molemmissa on lujatahtoinen ja tekoihin pystyvä sisar asetettu vasten heikkoa sisarta. Mutta kuinka suuri onkaan sen ohella eroitus — toisaalla vihan tragedia, toisaalla rakkauden ja uhrautuvaisuuden! »Antigone» lienee uudempina aikoina ollut suosituin antiikin tragedioista, ja syystäkin: se on niistä kaikista yleisinhimillisin ja yleispätevin.
VIII. Kuningas Oidipus.
Siirtyessämme tragediaan »Kuningas Oidipus», joka näytelmäin sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee ensimäisenä Sophokleen Oidipus-draamoista, otamme siis pitkän askelen ajassa taaksepäin; Oidipus on kuninkaana Thebassa ja on vallan, onnen ja kunnian kukkuloilla. Näyttämö on sama kuin »Antigonessa»: paikka kuninkaanlinnan edustalla.
Vanhukset, nuoret miehet ja pojat, kaikki valkoisiin puettuina, ovat laskeneet oliivipuun oksia alttareille linnan edustalla sekä asettuneet niiden ympärille. Ovet avataan ja Oidipus itse astuu ulos; hän katselee vaieten ryhmiä alttarien ympärillä, ja sitten hän alkaa puhua, kääntyen vanhaan pappiin, joka on toisten johtajana. Savu-uhrit nousevat kaikkialla kaupungissa — sanoo hän — kuuluu hymnien ja valitushuutojen kohinaa; mitä kansa haluaa, tai mitä se pelkää? Pappi vastaa hänelle. Kaikki ikäkaudet ovat lähettäneet edustajansa kuninkaan luo, sillä maahan on iskenyt onnettomuus. Laihot näivettyvät pelloilla; laumat menehtyvät laitumille; vaimojen kohdun hedelmä on kuollut jo syntyessä. Ja kaupungissa raivoaa rutto. Kaikki ovat kiinnittäneet toiveensa Oidipukseen.