Kun koori on laulanut toisista sankarittarista, joita on kohdannut yhtä pelottava kuolema kuin Antigonea, tulee paikalle vanha ja sokea tietäjä Teiresias erään pojan taluttamana. Hänellä on Kreonille tärkeätä asiaa. Hän on havainnut pahaa ennustavia merkkejä. Lintuenteet ovat epäsuotuisat, ja uhriliekki ei tahdo palaa kaupungin alttareilla; syynä tähän on, että linnut ovat saaneet syödä Polyneikeen hautaamatonta ruumista ja saastuttavat alttareita. Kaupunkia uhkaa turmio, ja Teiresias vannottaa kuningasta antamaan haudata Polyneikeen. Kreon, joka kunnioittaen on ottanut vastaan tietäjän, vihastuu ja syyttää tätä muka kansan lahjomaksi. Silloin Teiresias lausuu erään ennustuksen, jonka hän tähän asti on pitänyt salassa: kuolemantapaus Kreonin omassa perheessä on oleva rangaistus hänen kaksinkertaisesta rikoksestaan, siitä että hän on antanut sulkea elävän hautaholviin ja kuolleen hautaamatta virua maanpäällä. Kun tietäjä on singahduttanut ennustuksensa, poistuu hän.
Kreoniin on sattunut. Kokemus on osoittanut hänelle, että Teiresiaan ennustukset ovat tosia. Neuvoteltuaan koorin kanssa hetkisen hän taipuu ja rientää pois miehineen, hautaamaan kuolleen ja vapauttamaan elävän. Nyt herää koorissa toivo jälleen; lyhyessä ja eloisassa laulussa se kutsuu avukseen Dionysosta, Theban suojelusjumalaa, puhdistajaa ja ilontuojaa.
Mutta silloin saapuu airut, eräs niistä miehistä, jotka olivat seuranneet kuningasta hänen poistuessaan. Koorille ja Kreonin vaimolle Eurydikelle, joka on tullut ulos kuulemaan viestiä, kertoo hän mitä on tapahtunut. Kreonin ensimäinen toimenpide koski Polyneikesta: häväisty ruumis pestiin, poltettiin ja haudattiin. Kun he sitten lähestyivät sitä luolahautaa, johon Antigone oli suljettu, kuului sisästä Haimonin valittava ääni. He tunkeutuivat hautahuoneeseen ja löysivät Antigonen kuolleena, hirttäytyneenä kierrettyyn huntuunsa; voihkien syleili Haimon hänen ruumistaan. Kreon riensi hänen luokseen, mutta kun nuorukainen näki isänsä, sylki hän tätä kasvoihin ja paljasti miekkansa häntä vastaan. Kreon pakeni ja Haimon syöksyi miekkaan, tarrautuen rakastettunsa ruumiiseen saadakseen edes kuolemassa yhtyä häneen.
Kun kuningatar on kuullut tämän, vetäytyy hän hiljaisena pois; levottomana hänen äänettömyydestään seuraa airut häntä. Nyt palaa Kreon miestensä seuraamana, jotka kantavat Haimonin ruumista paareilla; kuningas vaikeroi myöhäisessä katumuksessaan. Airut tulee ulos ja kääntyy Kreoniin. Yhden surun — sanoo hän — tuo kuningas mukanaan, toinen odottaa häntä sisällä linnassa: kuningatar on surmannut itsensä, kiroten puolisoaan. Ovi avataan, ja Eurydiken ruumis tulee näkyviin.
Kreon toivoo kuolemaa; täysin murtuneena antaa hän henkivartijain taluttaa itsensä palatsiin. Ja murhenäytelmä päättyy koorin johtajan mietelmään: Viisaus ja jumalanpelko ovat korkein hyvä, mutta ylimielinen ja kopea saa rangaistuksensa.
* * * * *
Sophokleen murhenäytelmistä on »Antigone» yleensä katsottu kuuluvaksi parhaimpien joukkoon, ja tuskin minkään kreikkalaisen tragedian aatesisällöstä on enemmän väitelty. Mitä on runoilija tahtonut sanoa tällä murhenäytelmällään? Mitä periaatteita, mitä valtoja on hän tässä esittänyt ristiriidassa keskenään?’
Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on eräällä taholla tahdottu tässä murhenäytelmässä nähdä taistelu kahden pohjaltaan yhtä oikeutetun prinsiipin välillä: valtion ja perheen. Tragedian päähenkilöillä olisi siis kummallakin oikeus puolellaan, mutta samalla olisivat molemmat tehneet itsensä syyllisiksi edustamalla väärin keinoin ja liioitteluin itsessään oikeutettua periaatetta. Kreon pitää valtion puolta liian häikäilemättä, Antigone puolustaa perhesiteitten pyhyyttä, mutta rikkoo samalla yhteiskunnan lakeja vastaan ja unohtaa asemansa naisena. Tämän teorian kannattajien tehtävänä on siis ollut jakaa syyllisyystaakka tasan, mikäli mahdollista puolustaa Kreonia ja siirtää syytä myös Antigonelle.
Tämä katsantotapa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se edellyttää, että Sophokles olisi rakentanut tragediansa monisäikeisen yhteiskunnallisen ja siveellisen ongelman pohjalle — aikomus, joka varmaan oli hänestä kaukana. Yhtä väärin olisi kuitenkin kieltää kaikkea moraalista sisältöä tältä murhenäytelmältä: suhtautui Sophokles aiheeseen miten objektiivisesti tahansa, eräänlainen tendenssi seurasi jo itse aihetta, jonka hän otti käsiteltäväkseen. Hän kuvaa nuorta tyttöä, joka mieluummin käy kuolemaan kuin pettää pyhän velvollisuuden; taistelu käydään kuninkaan mielivaltaisen mahtikäskyn ja niiden kirjoittamattomien, pyhien lakien välillä, joiden äänen Antigone kuulee sisimmässään.
Tämä tendenssi näkyy murhenäytelmässä päivänselvänä. Runoilija ei anna minkään oikeutuksen varjon langeta kuninkaan kieltoon, joka koski Polyneikeen hautaamista. Tämä kielto tuntuu meistä oikulta, ei viisaan hallitsijan määräykseltä. Olemme jo aikaisemmin nähneet, mitä hauta merkitsi kreikkalaisille, ja hautaamisoikeutta ei historiallisena aikana kielletty edes pahimmilta vihollisilta; kiihkeimmät taistelut keskeytettiin, jotta tämä velvollisuus vainajia kohtaan voitaisiin täyttää. Ei edes suurimmilta rikollisilta riistetty tätä oikeutta: maankavaltajia ja temppelinhäpäisijöitä ei saanut haudata maan rajojen sisäpuolelle, mutta vieraalla maaperällä se sai tapahtua, itse hauta heille myönnettiin. Että Kreonin kielto onkin katsottu rikokseksi, käy selvästi ilmi murhenäytelmästä. Se on rikos ihmisten silmissä, sillä saamme tietää, että koko kaupunki salaa paheksuu kuninkaan tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa. Että se on rikos myöskin jumalten edessä, sen saamme kuulla Teiresiaalta: jumalat osoittavat selvästi tyytymättömyyttään, onnettomuudet uhkaavat kaupunkia.