Aikainen aamu Theban kuninkaanlinnan edustalla, päivää jälkeen sen taistelun, jolloin vihollinen torjuttiin ja veljekset kaatuivat toistensa aseista. Antigone tulee ulos sisarensa Ismenen seurassa ja kertoo hänelle, mitä heidän enonsa Kreon, kaupungin uusi hallitsija, on tehnyt ja määrää. Eteokleen hän on jo antanut haudata, mutta Polyneikeen ruumiin hän on käskenyt heittää, hautaamatta ja itkemättä, nälkäisten petolintujen saaliiksi; se, joka uhmaa käskyä, kivitetään kuoliaaksi. Ja Antigone ilmoittaa aikovansa omin käsin haudata veljen ruumiin. Turhaan koettaa Ismene kiellellä häntä, huomauttaen kuinka vähän he, heikot naiset, ovat omiaan nousemaan miesten käskyjä vastaan. Ismene tehköön niinkuin tahtoo — vastaa Antigone. Mutta hänen oma päätöksensä pysyy lujana; kauniilta näyttää hänestä kuolema, kun tehtävä on suoritettu, kaunis on lepo veljen rinnalla. Ja hän poistuu yksin suorittamaan tekoansa. Ismene menee palatsiin.
Nyt saapuu koori, jonka muodostaa joukko ylhäisiä Theban vanhuksia, ja tervehtii komealla hymnillä nousevaa aurinkoa. Koskaan ei päivän kultainen silmä ole niin ihanasti säteillyt yli seitsenporttisen Theban ja Dirken vuolteitten kuin tänä voiton suurena päivänä! Kotkan lailla iski vihollisjoukko kaupunkiin, aukoen peitsihampaista kitaansa, mutta se lyötiin takaisin, ennenkuin se oli ehtinyt täyttää kurkkunsa thebalaisten verellä. Nyt on aika unohtaa menneet taistelut ja jumalten temppelissä viettää voittojuhlaa lauluin ja tanssein.
Kreon astuu ulos. Hän ilmoittaa ottaneensa kaatuneitten Oidipuksen-poikien sukulaisena haltuunsa Theban valtaistuimen; hän kehittelee eräänlaista hallitusohjelmaa ja julistaa Polyneikeen hautaamista koskevan kiellon, jonka jo tunnemme. Kun hän on lopettanut esityksensä, syöksyy eräs niistä vahdeista, jotka hän on asettanut vartioimaan ruumista, hengästyneenä ja järkytettynä sisään; hän tuo uutisen, joka hänet vain vaivoin saadaan ilmoittamaan. Joku oli jo suorittanut vertauskuvalliset hautausmenot peittämällä kuolleen ruumiin mullalla, mutta työn tekijästä he eivät ole huomanneet jälkeäkään. Kreon uhkaa vahteja häpeällisellä ja kauhealla kuolemalla, jos nämä eivät pääse syyllisen perille. Kuningas menee palatsiin ja vahti poistuu.
Nyt ilmaisee koori hämmästyksensä ja vavistuksensa kohtalokkaan uutisen johdosta. Tämä laulu, joka on Sophokleen kuuluisimpia, kohoaa kunniatemppeliksi ihmisen kekseliäisyydelle ja voimalle. Myrskyisen meren yli käy ihmisen tie, maan hän kyntää aurallaan; ilman siivekkäät laumat, metsän pedot, syvyyksien sukukunnat hän vangitsee; hevosia hän kesyttää ja härkiä ja panee ikeensä niiden niskaan; kielen ja ajatustaidon hän on oppinut, yksi vain on hänen voittajansa: Kuolema. Suuri on hän totisesti niin hyvässä kuin pahassa, mutta korkeana kohoaa lakiatottelevan ja oikeamielisen kaupunki, kun taas rikollinen ei mitään kaupunkia omista.
Silloin koori saa nähdä jotakin, joka saa sen epäilemään silmiensä todistusta: vartija palaa, laahaten mukanaan Antigonea. Hän kysyy Kreonia, ja kun tämä on tullut ulos, kertoo hän missä olosuhteissa Antigone vangittiin. Vahdit olivat taas paljastaneet ruumiin ja asettuneet väijyksiin. Jonkun ajan kuluttua oli Antigone lähestynyt ja nähdessään veljen paljastetun ruumiin puhjennut valitushuutoihin ja kironnut ilkityön tekijää; sitten hän oli taas koonnut multaa ruumiille ja vuodattanut juomauhrin vaskiuurnasta. Silloin vahdit ottivat hänet kiinni, mutta hän ei säikähtänyt eikä liioin kieltänyt tekoaan. Ja sitä hän ei tee nytkään, kun Kreon panee hänet tilille; hän vastaa myöntävästi tämän kysymykseen, oliko hän tietänyt kiellosta.
Niin, sill’ ei Zeus sit’ ollut säännyt; Dike ei, jonk’ istuin maili’ on Manan vakain, lausunut moist’ ihmisille lakia. Sun käskyjäs niin katsonut en korkeiks, että polkea sua kuullen tohtis kuolevainen jumalain lait pyhät, lakitauluun piirtämättömät. Ei tänäiset eik’ eiliset, vaan ainaiset ne on, ei tiedä kukaan, konsa syntyivät. Ja tulla vikapääksi niitten tuomioon en, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut. Mun ett’ on kuoltava, sit’ enkö tiennyt ois! — sun säätämättäskin. Mut ennenaikaiseen jos kuoloon käyn, sen voitoksi ma arvioin. Vai eikö oisi voitto sille kuolema, kell’ elo, niinkuin, mull’, on ani auvotont'. Jos onnen sen siis saavutan, ei huolta tuo se mulle. Vaan jos hautaa vaille heittänyt ma oisin oman äidin lapsi-vainajan, se toisi tuskan katkeran; mut tämä ei.
Kreon sanoo kyllä osaavansa nujertaa Antigonen, uhmatkoon hän miten tahansa; rauta, jota on eniten karaistu, on haurainta ja taittuu helpoimmin. Hän on saava rangaistuksensa, ja Ismene samoin, joka varmaan on ollut hänen rikostoverinsa. Antigone pyytää Kreonia kiirehtimään; enempää kuin hänen henkensä ei Kreon kuitenkaan voi saada; sananvaihto ei hyödytä mitään. Kun Ismene on kutsuttu paikalle, kysyy Kreon häneltä, oliko hänellä osuutta sisaren tekoon. Ismene, joka on päättänyt olla jättämättä sisartaan, vastaa myöntävästi. Mutta Antigone kieltää hänen osuutensa. Ylpeänä siitä että yksin on suorittanut tekonsa, tahtoo hän myöskin yksin kantaa vastuun. Kreon antaa henkivartijoitten viedä Antigonen ja Ismenen kuninkaanlinnaan ja vartioida heitä tarkasti; itse hän jää näyttämölle.
Nyt laulaa koori Labdakidien sukukirouksesta; sisarusten kuolemantuomio on sammuttanut suvun viimeisen toivon. Koori asettaa Zeuksen kaikkivallan vastakohdaksi ihmisten voimattomuudelle ja lopettaa lausumalla ikivanhan viisauden sanan: Se, jonka jumala on lyönyt sokeaksi, näkee pahan jonakin hyvänä. Kun laulu on lopussa, tulee paikalle Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen. Kreon ottaa hänet vastaan pitkällä puheella, koettaen lohduttaa poikaa ja puolustaa omaa menettelytapaansa. On parempi menettää kihlattunsa kuin mennä naimisiin huonon naisen kanssa; kuri ja lainkuuliaisuus ovat välttämättömät valtiossa, kaikki kapinallinen uhma on rangaistava. Haimon puolustaa kihlattunsa asiaa alussa alussa levollisesti. Hän koettaa vaikuttaa isaänsä järkisyillä; hän kertoo että koko kaupunki paheksuu Kreonin tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa, hän huomauttaa kuinka paljon viisaampaa olisi olla uhmaamatta kansan mieltä. Mutta Kreon vihastuu, sananvaihto isän ja pojan välillä käy yhä kiivaammaksi, ja kun kuningas uhkaa panna Antigonen kuolemantuomion täytäntöön Haimonin silmien edessä, syöksyy tämä pois, huutaen ettei isä koskaan enää ole näkevä häntä. Nyt julistaa Kreon mikä kuolema Antigonea odottaa: hänet muurataan elävänä erääseen luolaan, kalliohautaan, ja siellä hän saa hitaasti kuolla nälkään. Ismenen hän on päättänyt säästää, vakuutettuna hänen viattomuudestaan.
Kreonin mentyä palatsiin virittää koori, ajatellen äskeistä kohtausta, laulun rakkauden kaikkivallasta. Lannistamaton, vastustamaton on Eros, joka väijyy neidon hienohipiäisillä poskilla; kukaan jumala ei voi häntä välttää eikä kukaan kuolevainen, ja se, jonka hän on vanginnut, raivoaa. Hän se nytkin on aiheuttanut riidan isän ja pojan välillä.
Koorin laulaessa tätä tuodaan Antigone ulos. Nyt ei koori voi pidättää kyyneleitään, ja nyt, matkalla kuolemaan, on Antigonekin toinen kuin äsken, seisoessaan uhmaten kuninkaan edessä. Hän puhkeaa valituksiin ajatellessaan kaikkea sitä elämän ihanuutta, joka hänen nyt on jätettävä; koskaan ei häälaulua ole laulettu hänelle, Akheronin morsiameksi hänet vihitään. Seuraa lyyrillinen vuoropuhelu, vuorolaulu hänen ja koorin välillä; tämän mielestä rangaistus on oikeudenmukainen, mutta se koettaa lohduttaa häntä viittaamalla hänen kohtalonsa kunniakkuuteen, mitä Antigone taas pitää pilkkana ja mihin hän vastaa valituksin. Kreon tulee ulos. Hän arvelee, että valitusvirret voivat jo riittää, ja käskee henkivartijoita viemään Antigonen pois. Vielä kerran tulkitsee tämä niitä tunteita, jotka täyttävät hänen sielunsa, vielä kerran tarkastaa hän tekoaan ja ilmaisee rakkautensa veljeen, ja hänen viimeiset sanansa, kun sotilaat vievät hänet pois, kuuluvat: »Katsokaa kuinka minä kärsin ja kenenkä kautta, siksi että olen pitänyt pyhänä sitä mikä on pyhää!»