Silmiinpistävä on se vähäinen osa ja merkitys, joka tässä tragediassa on varattu koorille. Siinä on vain yksi koorilaulu varsinaisessa merkityksessä; kooriosilla on usein vuoropuhelun luonne, ne ovat monasti lyhyehköjä vuorolauluja, ja syvempiä mietelmiä ja jälkikatsauksia ei ensinkään ole keskeyttämässä toimintaa. Koorilla itsellään ei ole mitään korkeampaa tehtävää; sen muodostaa joukko merimiehiä Neoptolemoksen laivasta, se palvelee häntä ja toimittaa hänen asioitaan. Niin pitkälle olemme siis nyt tulleet tragedian kehityksessä että, koori — vanhimpien tragediojen ydin ja pääasia — on vain merkityksetön surkastuma.

Eräässä toisessa kohdin »Philoktetes» ei ainoastaan eroa useimmista säilyneistä antiikin tragedioista, vaan sotii koko sitä käsitystä vastaan, mikä meillä tavallisesti on murhenäytelmästä, vanhasta tai nykyaikaisesta. Tavallisestihan ajattelee tragedian päättyvän sankarin perikatoon, mutta tässä on meillä esimerkki siitä, että se ei ollut mikään ehdoton sääntö antiikin tragedioille; »Philoktetes» tosin on murhenäytelmä siinä mielessä, että se kuvailee surua ja kärsimystä, mutta se päätyy onnelliseen loppuun.

Jos »Elektra» joka suhteessa on luonteenomainen Sophokleen kovalle, keskimäiselle tyylille, edustaa »Philoktetes» taas erinomaisesti hänen viimeistä kehityskauttaan, yksinkertaisuuden, luonnollisen ilmeikkyyden aikaa. Tunteitten ja tapausten aaltoilun kuvailemisessa ei ilmene mitään pingoitettua eikä teennäistä; kaikki kehittyy luonnollisesti, kaikki ikäänkuin lankee itsestään. Harvinaisen ilmavaa runoutta henkii tuo tuulinen maisema autiolla saarella, sen lähteet ja niityt, rantakalliot ja kukkulat ja tulivuoret. Ja lähteensilmän tavoin kumpuaa runo raikkaana, kristallikirklcaana ja laulavana.

VII. Antigone.

Nyt on jäljellä ne kolme Sophokleen tragediaa, joihin aiheen on antanut thebalainen satupiiri, Labdakidien kauhistuttava sukuhistoria — toinen noista kahdesta Hellaan vertatihkuvasta perhetarusta, jotka niin suuressa määrin ovat herättäneet antiikin murhenäytelmänkirjoittajain mielenkiintoa ja aina meidän päiviimme saakka kummasti viehättäneet runoilijain mielikuvitusta. Theban kuningas Laios oli eräällä rikoksellaan vihastuttanut jumalat, ja kun hänelle syntyi poika, antoi hän viedä tämän autiolle vuorelle puhkaistuaan hänen jalkanivelensä ja pistettyään puikon niiden läpi. Selvää ei ole, kuinka tätä tekoa perusteltiin eepillisessä sadussa — oliko se sovitusuhri vai tapahtuiko se Laioksen turvaamiseksi eräältä ennustukselta, jonka mukaan hän oli kuoleva poikansa käden kautta. Pojan pelastivat kuitenkin eräät paimenet, jotka veivät hänet kuningas Polyboksen luo Korinthokseen; täällä hän kasvoi tuntematta syntyperäänsä, ja sai alati kipeitten ja turvonneitten jalkojensa vuoksi nimen Oidipus, »Turpojalka».

Monen vuoden kuluttua hän kohtaa eräällä vuoritiellä muutamia outoja miehiä, joutuu riitaan heidän kanssaan ja surmaa heidät; eräs niistä oli hänen isänsä Laios. Myöhemmin hän tulee — vieläkään tietämättä syntyperäänsä — Thebaan ja vapauttaa kaupungin Sfinksistä, hirviöstä, joka jo pitkät ajat on ollut maan vitsauksena. Palkaksi hän saa maan kuninkaankruunun ja leskikuningattaren käden, ja hän menee naimisiin kuningattaren, oman äitinsä kanssa. Asian oikea laita tulee ilmi. Kuningatar tekee itsemurhan ja Oidipus puhkaisee silmänsä. Hän on kuitenkin edelleen Theban hallitsijana, menee uusiin naimisiin ja saa tässä avioliitossa kaksi poikaa, Eteokleen ja Polyneikeen, sekä kaksi tytärtä, Antigonen ja Ismenen. Iäkästä Oidipusta loukkaavat pahasti hänen poikansa; rangaistukseksi hän kiroaa heidät ja ennustaa, että he eivät sovinnossa tule jakamaan isänsä perintöä, vaan kaatuvat kumpikin toistensa käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Eteokles pääsee valtaan Thebassa, Polyneikes taas lähtee Argokseen, josta myöhemmin sotajoukon etupäässä marssii kotikaupunkiansa vastaan ja piirittää sitä; taistelussa Theban muurien ulkopuolella kaatuvat molemmat veljet toistensa iskusta. —

Tämän sadun pohjalle oli Aiskhylos rakentanut traagillisen trilogian, josta viimeinen osa on säilynyt. Ensimäisen tragedian nimi oli Laios ja siinä kuvattiin kuinka onnettomuus alkuaan tuli Labdakidein taloon; toinen oli nimeltään Oidipus ja kuvaili tämän kohtaloa; kolmannessa, säilyneessä, nimeltään Seitsemän Thebaa vastaan, on aiheena perhedraaman loppunäytös: veljestaistelu Oidipuksen poikain välillä. Aiskhylos oli jonkun verran muutellut ja tiivistänyt eepillistä aihetta, ja muutoksista kiinnittää huomiota varsinkin eräs, joka tekee tuon hirvittävän sadun vieläkin kaameammaksi ja joka lujemmin liittää kolmannen sukupolven, Oidipuksen lapset, sukukiroukseen: Aiskhylos on kaikesta päättäen ensimäinen, joka antaa Oidipuksen poikien ja tytärten olla hedelmiä hänen avioliitostaan oman äitinsä kanssa. Ei siis yksin rikos isää vastaan ja tämän kirous tuota onnettomuutta pojille; he ovat samalla jonkinlainen viaton sovitusuhri aikaisempien sukupolvien syyllisyydestä.

Ne kolme tragediaa, joissa Sophokles vuorostaan on käsitellyt tätä satua, ovat Antigone, Oidipus Tyrannos (»Kuningas Oidipus») ja Oidipus epi Kolono (»Oidipus Kolonoksessa»). Nämä murhenäytelmät ovat — niinkuin runoilijan muutkin — täysin irrallisia ja itsenäisiä tragedioja, vaikka ne luonnollisesti meidän silmissämme tulevat kuulumaan yhteen siksi että ne kuvaavat saman perhedraaman eri vaiheita. Sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee »Antigone» viimeiseksi, mutta me aiomme kuitenkin alkaa siitä. Se on vanhin noista kolmesta draamasta ja yleensä Sophokleen vanhimpia säilyneitä tragedioja, muutamien mukaan vanhin kaikista; oletetaan hyvillä syillä, että se esitettiin vuonna 442 tai 441, siis yli 30 vuotta ennen kuin »Oidipus Kolonoksessa». Ja olen tahtonut lopettaa esitykseni tuohon viimeksimainittuun murhenäytelmään, johon Sophokles luultavasti todellisuudessa lopetti pitkän runoilijauransa.

* * * * *

»Antigonella» on Sophokles liittänyt Labdakidien sukutragediaan vielä yhden renkaan, joka puuttui Aiskhylokselta ja luultavasti myös alkuperäisestä sadusta. Tämä tragedia on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään »Seitsemän Thebaa vastaan». Ja jos Aiskhyloksen murhenäytelmän loppu on alkuperäinen — mitä kuitenkin monet epäilevät — sisältää se jo idun Antigone-tragediaan. Eteokles ja Polyneikes ovat kaatuneet taistelussa toisiansa vastaan; heidän ruumiinsa makaavat näyttämöllä. Silloin tulee airut tuoden käskyn kaupungin neuvostolta: Eteokles, joka on kaatunut taistelussa maansa puolesta, on kätkettävä synnyinmaan poveen, kun taas Polyneikes, joka on johtanut vihollisjoukkoa isiensä kaupunkia vastaan, on hautaamatta heitettävä Theban muurien ulkopuolelle. Mutta Antigone selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa ja omin käsin hautaamaan Polyneikeen. Thebalaisten neitseitten muodostama koori on neuvoton ja jakautuu lopuksi kahteen puolikooriin, joista toinen saattaa Polyneikeen ruumista, toinen taas neuvoston käskyä noudattaen seuraa Eteoklesta. Ei siis edes kuolema voinut peittää sovintoon tätä veljesriitaa, ja tässä muodossaan tragedia epäilemättä päättyy epäsointuun. Tästä alkaa »Antigone», vaikkakaan tilanne Sophokleen tragedian alussa ei ole aivan sama kuin hänen edeltäjänsä näytelmän lopussa. —