Nyt tulee Philoktetes näkyviin. Hän on iloinen kuullessaan äidinkieltään, ja vielä suuremmaksi tulee hänen ilonsa, kun hän saa tietää että Akhilleuksen poika on hänen edessään. Hän kuvailee tälle kymmenvuotisia kärsimyksiään, saa puolestaan kuulla Odysseuksen keksimän valhejutun, ja vannottaa Neoptolemosta ottamaan hänet mukanaan kotiin. Tämä antaa suostumuksensa, mutta silloin lähestyy äkkiä kaksi miestä, kaksi Odysseuksen lähettämää merimiestä, joista toinen on puettu kiertäväksi kaupustelijaksi. Tämä sanoo tulevansa varoittamaan: kreikkalaiset sotapäälliköt ovat lähettäneet ajamaan takaa Neoptolemosta, ja Odysseus ja eräs toinen sankareista on saanut tehtäväkseen ottaa vangikseen Philokteteen. Kun Philoktetes kuulee olevansa vainottu, innostuu hän vieläkin enemmän jättämään saaren, ja hänen myötätuntonsa Neoptolemosta kohtaan kasvaa, kun hän kuulee että samat viholliset vainoavat tätäkin.
Mutta nyt sattuu eräs noita useasti uudistuvia kouristuskohtauksia, jotka kuuluvat hänen tautiinsa, ja ennen tainnoksiinmenoaan hän jättää jousen ja nuolet Neoptolemokselle, jotta ne eivät joutuisi hänen vihollistensa käsiin; nuori mies ottaa ne vastaan pysyen vilpillisessä tarkoituksessaan. Lopuksi Philoktetes vannottaa uutta ystäväänsä olemaan hylkäämättä häntä. Nyt alkaa Neoptolemos tuntea syvää ja todellista sääliä; hän lupaa ettei jätä sairasta ja vahvistaa lupauksensa kädenlyönnillä. Philoktetes vaipuu horroksiin.
Kun hän taaskin herää tajuntaan, ei Neoptolemos enää voi jatkaa ilveilyään. Häpeä ja katumus polttavat häntä, hän tunnustaa arvottoman viekkautensa ja ilmaisee totuuden Philokteteelle. Tämä vaatii kohta jousta ja nuolia, mutta Neoptolemos kieltäytyy antamasta niitä takaisin. Philoktetes ilmaisee nyt epätoivoansa ja vihaansa; milloin hän rukoilee Neoptolemosta, milloin syytää tälle moitteita ja herjauksia. Tämä seisoo neuvottomana, säälin ja häpeän vallassa, ja katsojasta tuntuu, että hän jo on valmis antamaan aseet takaisin, kun Odysseus äkkiä hyökkää piilopaikastaan estämään häntä.
Nyt tahtoo Philoktetes heittäytyä kalliolta alas, mutta Odysseuksen käskystä hänet sidotaan. Hän jääköön kernaasti Lemnokseen — selittää tämä — kunhan vain hänen aseensa tulevat sotajoukkoon; löytyneehän siellä miehiä, jotka osaavat käyttää niitä. Odysseus ja Neoptolemos etenevät laivoja kohti päästettyään Philokteteen taas vapaaksi. Tämä on jo hävinnyt luolaansa, kun Neoptolemos kiireissään palaa, kintereillään Odysseus, joka kysyy häneltä mitä tämä äkillinen temppu merkitsee. Nuori mies, jonka sielussa oikeamielisyys ja kunniantunto ovat voittaneet, selittää aikovansa jättää Philokteteelle tämän oikeudenmukaisen omaisuuden. Odysseus koettaa saada hänet luopumaan aikeestaan, mutta kun mikään ei auta, poistuu hän lausuen uhkauksia.
Neoptolemos huutaa Philoktetesta, ja tämä tulee esiin, kysyen mitä uusia ansoja hänelle nyt on pantu. Vastaukseksi ojentaa Neoptolemos hänelle jousen ja nuolet. Odysseus, joka vain on jäänyt väijyksiin läheisyyteen, syöksyy ottamaan aseet takaisin, mutta vain Neoptolemoksen väliintulo estää häntä tulemasta ammutuksi. Hän katoaa nyt eikä enää tule näkyviin. Neoptolemos koettaa vielä kerran suostutella Philoktetesta tekemällä selkoa ennustuksesta, joka koskee hänen parantumistaan ja osuuttaan Troian valtaukseen. Philoktetes epäröi hetkisen, hän tekisi kernaasti ystävälleen mieliksi, mutta ei voi olla yhteistyössä verivihollistensa kanssa, ja hän pyytää Neoptolemosta nyt vain täyttämään lupauksensa ja viemään hänet kotiin.
Tämä suostuu, ja nuoren ystävänsä käsivarren tukemana Philoktetes alkaa kävellä rannalle päin. Mutta nyt näyttäytyy ylimaailmallinen ilmestys: Herakles. Hän ilmoittaa jumalten tahdon olevan, että Philoktetes, taudistaan parantuneena, kaksintaistelussa surmaa Pariin ja yhdessä Neoptolemoksen kanssa valloittaa Troian. Tämä jumalainen sanoma saa Philokteteen taipumaan. Hän sanoo hyvästit Lemnokselle ja kulkee Neoptolemoksen kanssa laivoja kohti. —
Kuten edellisessä tragediassa on tässäkin huomattu Euripidesta muistuttava piirre siinä, että sankarin kärsimysten kuvaus useammin kuin kerran lähentelee realistista ja patologista, ja vielä selvemmin ilmenee Euripideen vaikutus draaman loppukohtauksen jumalaisessa ilmestyksessä; tämä, tragediankirjoittaja nimittäin usein ratkaisee murhenäytelmäinsä monisäikeisen juonen antamalla jonkun yliluonnollisen olennon sekaantua asiaan. Että Herakleen esiintyminen merkitsee rakenteellista heikkoutta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta voi hyvin ymmärtää, kuinka tällaisen keinon käyttäminen on houkutellut runoilijaa. Sellaisena kuin hän oli kuvannut Philokteteen, ei tämä voinut suostua sopimaan verivihollistensa kanssa, ja kuitenkin täytyi tragedian päättyä siten, että hän lähti sotajoukkoon Troian edustalle: niin vaati yleisesti tunnettu satu.
Mutta kaikesta tästä huolimatta on tällä harvinaisella juoninäytelmän ja luonnedraaman yhdistelmällä aito sophoklesmainen hohde. Philoktetes on Sophokleen selvimpiä ja perinpohjaisimmin kuvattuja luonteita, sielullisesti hienommin piirretty kuin Aias, jonka kanssa hänellä on useitakin vertailukohtia. Hänen tahdonvoimansa, hänen ylpeytensä, sensijaan että olisi taipunut tai murtunut, on vain karaistunut kymmenen vuoden keskeytymättömissä kärsimyksissä, ja runoilija antaa niiden nyt joutua kovimpaan koetukseen mitä ajatella voi. Ilman epäluuloa hän avaa sydämensä vanhan aseveljensä pojalle ja uskoo tälle ainoan omaisuutensa, aseensa. Sitten hän huomaa joutuneensa häpeällisen petoksen uhriksi. Hänellä on valittavana joko käydä kohtaamaan nälkäkuolemaa tai unohtaa vääryydet, solmia rauha vihollistensa kanssa ja niittää katoamatonta kunniaa — ja hän ei epäröi hetkeäkään. Sitten tulee käytäntöön vieläkin harkitumman hieno keino. Hän saa kernaasti jäädä saarelle — sanotaan nyt — Odysseus on hänen jousellaan ja nuolillaan niittävä sen maineen, joka muuten olisi tullut hänen osakseen. Mutta turhaan: ei edes ajatus verivihollisen voitosta hänen omien aseittensa avulla saa häntä taipumaan. Vihdoin tulee vaarallisin kiusaus. Rehellisyys ja jalomielisyys ovat tehoisampia keinoja häntä vastaan kuin väkivalta ja viekkaus, ja kun Neoptolemos katuu vilpillisyyttään ja antaa hänelle takaisin aseet, silloin hän epäröi, joskin vain silmänräpäyksen. Mikään ihmismahti ei häneen pysty. Tarvitaan yliluonnollinen voima taivuttamaan häntä: jumalten tahtoa vastaan hän ei taistele, kohtalon päätökseen hän mukautuu.
Neoptolemoksen asettaminen tragediaan tekee sielullisen sisällön ja mielenkiinnon kaksinkertaiseksi: draamaan Philokteteen ylpeydestä ja lujuudesta kärsimyksessä liittyy vielä toinen, draama hyvän ja pahan taistelusta kunnianhimoisessa, mutta turmeltumattomassa nuorukaissielussa. Kunnianhimonsa houkuttelemana, viehättyneenä ajattelemaan sitä katoamatonta kunniaa, joka on tuleva hänen osakseen Troian valtauksessa, antautuu Neoptolemos käytettäväksi vilppiin, mutta nähdessään syvästi onnettoman sankarin kärsimykset hän tajuaa kavaltajatehtävänsä häpeän, ja hänen luonteensa oikeudentunto ja jalomielisyys pääsevät oikeuksiinsa.
Jyrkkänä vastakohtana näille luonteille on Odysseus, ja pitkä on välimatka häneen tuosta kauniin inhimillisestä Odysseus-haahmosta, jonka opimme tuntemaan »Aiaassa». »Philokteteessa» hän kohtaa meitä muodossa, joka näyttää olleen tavallinen myöhemmässä attikalaisessa tragediassa ja jossa viekkaus ja kavaluus ovat pääpiirteinä; hän on tunnoton juonienpunoja, joka ei häikäile mitään keinoja saavuttaakseen päämäärän, jonka on asettanut itselleen.