Tragedia Trakhiniai, »Trakhiin naiset», on saanut nimensä koorista, jona tässä on nuoria naisia Trakhiin kaupungista Thessaliassa; kun koori kuitenkaan ei esitä mitään merkitsevämpää osaa draamassa, on sangen aiheetonta nimittää sitä koorin mukaan. Näytelmän aikamääräystä varten ei ole mitään varmoja kiinnekohtia, mutta eräiden piirteitten perustalla, jotka tietävät Euripideen vaikutusta, voitanee katsoa sen kuuluvan viimeiseen tai ainakin myöhäisempään osaan Sophokleen runoilijatoimintaa. Kirjalliselta näkökannalta on tätä draamaa arvosteltu hyvin eri tavalla; kokonaisuutena se on mielestäni heikoin Sophokleen säilyneistä murhenäytelmistä. Aihe on Herakles-sadun loppukohtauksesta: sankarin tuhoutuminen ja kuolema roviolla. Tapahtumapaikka on Trakhiin kaupungissa, sen talon edustalla, jossa Herakleen perhe asuu.
Jo toista vuotta on sankari ollut poissa kaukoretkillään hänen puolisonsa Deianeiran saamatta mitään tietoa hänestä. Tämän levottomuus ja tuska ovat jo käyneet sietämättömiksi, kun hän äkkiä saa sanan että Herakles on tulossa; mutta nyt hän myöskin saa tietää, että tämä on ollut hänelle uskoton ja että kilpailijatar on niiden vankien joukossa, jotka sankari on ennakolta lähettänyt kotiin. Hädässään Deianeira turvautuu kohtalokkaaseen keinoon voittaakseen miehensä rakkauden takaisin. Kentauri Nessos, joka kerran oli yrittänyt tehdä hänelle väkivaltaa, sai surmansa Herakleen myrkytetystä nuolesta; kuolinhetkenään neuvoi kentauri Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti myrkytetystä haavasta; siitä hän muka saisi pettämättömän keinon Herakleen rakkauden säilyttämiseksi. Nyt Deianeira etsii tuon nesteen, voitelee sillä erään vaipan ja lähettää sen miehelleen. Hetken kuluttua saapuu turman viesti: Herakles on pannut ylleen myrkytetyn puvun, hän vääntelehtii pelottavissa tuskissa ja on mennyttä miestä. Deianeira menee taloon ja ottaa omin käsin itsensä hengiltä; kuoleva Herakles kannetaan näyttämölle, jossa hän loputtomassa yksinpuhelussa kuvailee kärsimyksiään. Tämä viimeinen kohtaus täyttää neljännen osan koko murhenäytelmää ja päättyy siihen että sankari taaskin kannetaan pois, oman toivomuksensa mukaan poltettavaksi roviolla Oita-vuorella. —
Jos katsoo ohi suurimman sommitteluvirheen — pitkän, yhtä yksitoikkoisen kuin tarkoituksettoman loppukohtauksen kärsivine ja valittavine sankareineen — ei tältä tragedialta suinkaan puutu ansioita. Kaikista Sophokleen naisluonteista edustaa Deianeira hennointa ja pehmeintä naisellisuutta. Hän on rakastava ja anteeksiantava nainen; huolimatta kaikesta mitä hän on saanut kärsiä miehensä tähden, on hän säilyttänyt rakkautensa ja ihailunsa vähentymättömänä. Elämä tuon väkevän rinnalla ei ole tarjonnut hänelle sekaantumatonta onnea. Yksinään hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä; ainoat auringonpilkkeet ovat olleet Herakleen lyhyet käynnit kodissa. Kaikille hänen virheilleen Deianeira on ummistanut silmänsä, kaikelle raa'alle ja epävakaiselle hänen luonteessaan, vain sankarin ja vapauttajan hän on nähnyt miehessään, vain hänen kykynsä taistella ja kärsiä.
Vasta kun Herakles lähettää kilpailijattaren hänen oman kattonsa alle, on mitta täysi. Mutta ei edes tämä loukkaus kykene surmaamaan hänen rakkauttaan, hän ajattelee vain, kuinka voisi voittaa miehensä rakkauden takaisin. Ei vihaa eikä suuttumusta herätä nuori ja kaunis kilpailijatar hänessä, jo vanhentuvassa ja hyljätyssä; myötätuntoa, sääliä on hänessä vain. Suurimpana hän esiintyy siinä kohtauksessa — koko draaman järkyttävimmässä — jossa hän saa tietää lahjansa seuraukset ja kun »murhaaja»-sana sinkoaa häntä vastaan hänen oman poikansa huulilta. Vastaamatta sanaakaan hän alkaa käydä taloa kohti. »Miksi vaikenet» — kysyy koori — »etkö ymmärrä, että hiljaisuutesi syyttää sinua?» Mutta mykkänä jatkaa hän tietään, sanatonna, valittamatta, kohti taloa ja kohti kuolemaa.
Jos Deianeira ensi hetkestä saakka herättää myötätuntoa, on aivan päinvastoin Herakleen laita: hän on Sophokleen näytelmien epämiellyttävimpiä ja tympäisevimpiä luomuksia. Tosin edellytetään, että hän on tuo suuri sankari ja vapauttaja, viljelyksen esitaistelija, mutta turhaan etsii suuruutta hänen personallisuudestaan ja esiintymisestään tragediassa. Kaikki, mitä draamassa saamme kuulla hänestä, virittää mielemme häntä vastaan, ja sinä aikana, jolloin hän on näyttämöllä, vahvistuu tämä vaikutelma yhä. Hänen kärsimyksensä jättävät meidät jokseenkin kylmiksi, huolimatta siitä väkivaltaisesta ja pitkäaikaisesta paatoksesta, jolla niitä kuvataan. Herakles on villi ja raaka voimaihminen, jonka ainoat myönteiset ominaisuudet ovat rohkeus ja fyysillinen voima.
»Trakhiin naiset» vaikuttaa kahdelta eri tragedialta. Toinen kaunis ja täysin kehittynyt, jossa Deianeira on päähenkilö, sitten toinen — lyhyt, vain yksinäytöksinen tragedia — jonka sankari on kuoleva Herakles.
* * * * *
Vuonna 409, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, ja ainakin 85 vuoden iässä, esitytti Sophokles tragedian Philoktetes, joka monessa suhteessa on hänen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia murhenäytelmiään. Satu, jolle näytelmä on rakennettu, kuuluu troiaiaiseen tarupiiriin ja on sisällöltään seuraava. Thessalialainen kuninkaanpoika Philoktetes oli kuolevalta Herakleelta saanut tämän jousen ja nuolet, jotka eivät koskaan erehtyneet päämäärästään. Kun sitten kreikkalainen laivasto Agamemnonin johdolla purjehti Troiaa kohti, oli Philoktetes mukana laivoineen; matkan varrella pysähdyttiin toimittamaan uhria, ja tämän toimituksen aikana pisti myrkyllinen käärme häntä jalkaan. Kun tuon pahan haavan haju vaivasi tovereita ja haavoittuneen valitushuudot häiritsivät uhritoimitusta, antoivat Atreuksen pojat ja Odysseus laskea nuoren miehen maihin Lemnos-saaren asumattomalle ja kolkolle rannalle. Niin kului kymmenen vuotta. Philoktetes eleli edelleen Lemnoksessa, hyljättynä ja tuskien kalvamana, ja hänen entiset toverinsa piirittivät edelleen Troiaa; Akhilleus oli jo kaatunut ja Aias tuhoutunut oman kätensä kautta. Silloin eräs tietäjä ilmoitti, että Troiaa ei voida valloittaa ennenkuin kaksi ehtoa on täytetty. Ensiksikin on Philoktetes haettava Lemnoksesta, sillä vain jos hän Herakleen aseilla taistelee Troiaa vastaan, voidaan tämä valloittaa. Ja toiseksi oli Akhilleuksen pojan Neoptolemoksen tultava Troiaan ja isänsä aseilla otettava osaa ryntäykseen. Niin tapahtuikin. Neoptolemos ja Philoktetes tuotiin kreikkalaiseen joukkoon. Jälkimäisen haavan paransi sotajoukon lääkäri, hän löi Pariin kaksintaistelussa, ja nuoret sankarit jakoivat kunnian Troian lopullisesta kukistamisesta.
Sophokles on tragediassaan käsitellyt vain lyhyttä kohtausta tästä tarusta, niinkuin aikaisemmin Aiskhylos ja Euripides hävinneissä Philoktetes-draamoissaan: kertomusta siitä, kuinka Philoktetes saadaan tulemaan inhoamiensa toverien avuksi. Jo Aiskhyloksen draamassa uskotaan Odysseuksen tehtäväksi suostutella ja noutaa sankari, joka vihasi juuri häntä kaikista enimmän; Sophokles kehittää juonta edelleen panemalla mielevälle Odysseukselle avustajaksi Neoptolemoksen, Akhilleuksen urhean ja ritarillisen pojan.
Siirrymme siis Lemnoksen karulle rannikolle. Odysseus ja Neoptolemos ovat juuri nousseet maihin; edellinen huomauttaa, ettei hän ilman hengenvaaraa voi kohdata Philoktetesta, ja laatii senvuoksi seuraavan suunnitelman. Neoptolemoksen on ilmaistava itsensä Philokteteelle, mutta uskoteltava jättäneensä kreikkalaisen sotajoukon jouduttuaan riitaan Atreuksen poikien ja Odysseuksen kanssa, jotka vastoin lupaustaan olivat pidättäneet häneltä hänen isänsä aseet; sitten, tilaisuuden sattuessa, hänen on viekkaudella anastettava sankarilta hänen jousensa ja nuolensa. Nuoren miehen rehellisyys nousee tätä ehdotusta vastaan: hän on valmis käyttämään väkivaltaa, mutta ei tahdo antautua petokseen. Silloin Odysseus osoittaa, kuinka mahdotonta on väkivallalla voittaa miestä, jolla on hallussaan Herakleen aseet, ja huomauttaa, että Philokteteen läsnäolo sotajoukossa on Troian valtauksen ja Neoptolemoksen omien mainetöitten ehtona. Nuorukainen suostuu vastahakoisesti, ja Odysseus katoaa näyttämöltä.