* * * * *
Verrattaessa Aiskhyloksen ja Sophokleen tapaa haahmoitella samaa traagillista aihetta, sattuu ennen kaikkea silmiin se eri valaistus, missä äidinmurha esiintyy heidän tragedioissaan. Aiskhylokselle merkitsee tämä uutta ja pelottavaa rikosta, joka vuorostaan vaatii kostoa ja rangaistusta. Järki hämärtyneenä, kauhunäkyjen ahdistamana syöksyy Orestes hänen näytelmässään pois, ja koorin viimeiset sanat kuuluvat: »Kuinka tämä on päättyvä? Koska tyyntyy kirouksen viha?»
Kuinka toisin Sophokleella! Mitään moraalista ongelmaa ei ole olemassa hänelle. Hänen tragediassaan murhaaja ei epäröi ennen tekoaan eikä kärsi, ei kadu sen tehtyään; siinä ei aukea mitään näköaloja rangaistukseen eikä kostoon. Lyhyt koorilaulu, johon draama päättyy, päinvastoin ylistää tekoa: nyt on Atreuksen suku vihdoinkin vapautunut kärsimyksistään! Tätä tragedian perustunnelmaa ikäänkuin heijastaa ja symbolisoi se seikka, että kun Aiskhylos antaa murhatyön tapahtua hämärässä ja pimeän langetessa maahan, Sophokleella taas draaman alku sattuu varhaiseen aamuun. Aurinko on jo hälventänyt yön varjot ja herättänyt lintujen laulun, ja toiminta tapahtuu päivän kirkkaassa valossa.
Tämä Sophokleen ote aiheeseen on yhteydessä hänen draamallisen taiteensa koko laadun kanssa. Aiskhylos näki jumalallisen oikeuden johtavan maailmaa, eikä suonut itselleen rauhaa ennenkuin oli saanut kaikki käsittelemänsä aiheet sopusointuun tämän oikeuden vaatimusten kanssa. Mutta Sophokles ei ole aaterunoilija niinkun Aiskhylos. Hän on pikemmin sadunkertoja suurta mittaa, runoilija, joka kuvailee elämän rajatonta rikkautta — hyvää ja pahaa, onnea ja kärsimystä — enimmän kuitenkin - jälkimäistä, sillä hänhän kirjoitti tragedioja. Siksi hän saattoi ottaa aiheikseen vanhat myytit sellaisinaan, muodostelematta niitä omia tarkoituksiaan varten, koettamatta saada niitä sopusointuun oikeuden vaatimusten kanssa. Hänen asianaan oli vain tehdä ne todenmukaisiksi: antaa tapahtumain kehittyä johdonmukaisesti, antaa tekojen sukeutua toimivien henkilöitten luonteista. Ja hiljattain on osoitettu, että hänen silmämääränään ei niinkään paljon ole luonnekuvauksen perinpohjaisuus ja uskottavuus ja toiminnan ehdoton johdonmukaisuus kuin joka yksityisen tilanteen tekeminen niin jännittyneeksi ja keskitetyksi, niin draamallisen vaikuttavaksi kuin suinkin. Kun hän nyt sadun mukaan antaa Oresteen ja Elektran äidinmurhan kautta kostaa isänsä, ei hän tässä näe mitään moraalista ongelmaa, ei mitään ristiriitaa — tai oikeammin sanoen ei tahdo nähdä; hän tyytyy kuvaamaan Elektran sellaiseksi, että katsoja uskoo hänen kykenevän tekoon, ja äidin niin, että hän ansaitsee tuollaisen rangaistuksen. Tässä tragediassa on paljon arkaismia, ei ainoastaan muodon, vaan myös katsantotavan suhteen.
Ja ikäänkuin erikoisesti harrastaen naisluonteita on Sophokles tehnyt Elektrasta, joka Aiskhyloksella oli sivuhenkilö, koko draaman päähenkilön ja keskipisteen. Mutta tämän kautta on myöskin eräs heikkous pujahtanut tragediaan, sillä se on Elektrasta saanut sankarittaren, jolla ei ole mitään osaa toiminnassa; hän tekee epätoivossaan päätöksen kostaa, mutta hänen ei tarvitse toteuttaa sitä; ilman häntä on Orestes laatinut kostosuunnitelmansa, ja ilman sisartaan voisi hän panna sen täytäntöön. Mutta se mikä auttaa meidät tämän heikkouden yli, mikä tekee että me tuskin huomaamme sitä, on se verraton taito, millä runoilija keskittää huomion Elektraan, niin että hän itse asiassa koko ajan esiintyy todellisena päähenkilönä. Hän on eheä vihassaan ja eheä rakkaudessaan. Viha kohdistuu äitiin, jossa hän näkee vain aviorikkojan ja murhaajan, viha kohdistuu tämän rakastajaan ja kanssarikolliseen; rakkaus taas isävainajaan ja nuoreen veljeen, jota hän on vaalinut ja joka hänen unelmissaan ja toiveissaan aina on ollut tuleva kostaja.
Antaakseen oikeutuksen tyttären vihalle on Sophokles riistänyt äidiltä sen suuruuden, jonka tämä kaikesta huolimatta omaa Aiskhyloksen draamassa. Aiskhyloksen Klytaimestrassa ei ole mitään pientä; hirvittävässä rikollisuudessaankin hän on kuningatar kiireestä kantapäähän. Sophokleen näytelmässä hän on alentunut kiihkoisaksi ja pikkumaisen vihaavaksi naiseksi, joka ei säilytä suuruutta edes ulkonaisessa muodossa. Hän herjaa tytärtä, väittelee hänen kanssaan, ja kun hän Aiskhyloksen draamassa täydellisesti halveksii yleistä mielipidettä, valittaa hän tässä Elektran muka jäytävän hänen mainettaan kansan keskuudessa.
Ja pyrkimyksessään vastakohtavaikutuksiin, joka on niin suuressa määrin ominaista hänen luonnekuvaukselleen, on Sophokles luonut Khrysothemis-haahmon. Hän on nuorempi ja hennompi sisar, joka on omiaan vieläkin tehostamaan Elektran vihaa ja uhmaa; hänkin jumaloi isänsä muistoa ja inhoo murhaajia, mutta hänellä ei ole kylliksi rohkeutta eikä vastustuskykyä osoittaa sitä avoimesti ja antautua alttiiksi kieltäymyksille ja kärsimyksille.
Itse tapausten kulussa Sophokles on tehnyt erään vaihdoksen. Aiskhyloksen näytelmässä surmataan Aigisthos ensin, minkäjälkeen äidinmurha seuraa draaman huippukohtana; Sophokleella on järjestys päinvastainen, ja Aigisthoksen kuolemantuska on kuvattu sangen perusteellisesti. Ehkä hän on tehnyt tämän muutoksen ikäänkuin päästäkseen helpommin äidinmurhan hirmuisuuden yli ja jossain määrin lieventääkseen loppuvaikutelmaa antamalla murhenäytelmän huipentua oikeutettuun rangaistukseen, joka kohtaa kaikessa halveksittavaa rikollista.
»Elektra» antaa hyvän käsityksen Sophokleen keskimäisestä kaudesta, siitä, jota hän itse on sanonut kovaksi, teknillisesti täydelliseksi tyylikseen. Tuntijat kiittävät hyvää ja tasaista kieliasua, luonnekuvaus on selvä, ja puhtaasti draamallisessa suhteessa — mitä juoneen, jännitykseen tulee — merkitsee tämä tragedia suurta edistysaskelta Aiskhyloksen murhenäytelmistä. Kun Orestes »Hautauhrissa» ilmaisee itsensä sisarelle jo draaman alussa, syvenee Sophokleen draamassa sankarittaren epätoivo syvenemistään mitä lähemmäksi onnellinen ratkaisu tulee, ja harkitun taiteikkaasti lykätään tunteminen siihen hetkeen, jona Elektra jo luulee pitävänsä käsissään lopullista todistusta Oresteen kuolemasta, uurnaa, jossa muka on hänen tuhkansa. Mutta kieltämättä yhtyy tähän teknilliseen virheettömyyteen kovuutta ja tunteettomuutta, eräänlaista keinotekoista arkaismia.
VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.