Nyt astuu koori sisään. Sen muodostaa joukko vapaasyntyisiä Mykenen naisia ja se edustaa yhteiskuntaa, joka suhtautuu myötätuntoisesti Agamemnonin lapsiin ja vain pakosta alistuu vallananastajien vihattuun hallitukseen. Se kääntyy Elektraan osaaottavin sanoin, ilmaisee inhoavansa hänen äitinsä rikosta; se lohduttaa häntä ja varoittaa antautumasta surunsa valtaan. Kyynelet ja valitukset eivät voi herättää Agamemnonia elämään, ne vain yhä enentävät vihollisten kiihkoa. Puolustaakseen esiintymistään kuvailee Elektra niitä olosuhteita, joissa hänen on pakko elää. Hänen asemansa isänkodissa on orjattaren. Hänellä on tuskin vaatteita panna ylleen, tuskin ruokaa syötäväksi. Ja aina hän on alttiina loukkauksille ja herjauksille. Äiti elää julkisesti yhdessä Aigisthoksen kanssa, joka istuu Agamemnonin valtaistuimella ja toimittaa uhreja sen lieden ääressä, jonka eteen kuningas kaatui murhakirveen iskusta; sensijaan että tuntisi katumusta, viettää Klytaimestra puolisonsa kuolinpäivää tansseilla ja ilouhreilla. Koori saa edelleen tietää, että Aigisthos ei ole kotona: tämä selittää, että Elektra on voinut poistua talosta.
Nyt tulee Elektran sisar Khrysothemis linnasta, käsissä uhrilahjoja. Hän moittii Elektraa tämän alituisista ja liioitelluista katkeruuden purkauksista; itse hän myöskin kärsii ja vihaa, mutta voimattomuus on opettanut hänelle varovaisuutta. Silloin Elektra alkaa kiivaasti herjata sisartaan. Tämä ryömiköön kernaasti murhaajaan edessä; Elektra ei kadehdi sitä palkkaa, jonka hän siitä niittää, elämää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Khrysothemis sanoo puhuneensa vain varoittaakseen Elektraa: jollei tämä muuta mieltään, ovat Aigisthos ja Klytaimestra päättäneet lähettää hänet pois ja sulkea pimeään luolaan. »Tapahtukoon se pian, niin pääsen vapaaksi teistä kaikista» — huudahtaa Elektra, vihassaan asettaen sisaren murhaajain tasolle.
Khrysothemis tahtoo jatkaa matkaansa, mutta silloin Elektra kysyy minne hän kantaa uhrilahjojaan. Agamemnonin haudalle — sanoo hän — Klytaimestran käskystä, tämä kun on säikähtänyt erästä unta: hän näki puolisonsa palaavan ja istuttavan kuninkaansauvansa lieden ääreen, ja katso, sauvasta puhkesi viheriöivä oksa, joka varjosti koko Mykenen. Nyt rohkaisee Elektra taaskin mielensä ja käskee sisartaan heittämään pois Klytaimestran uhrilahjat ja sensijaan laskemaan haudalle toisia, heidän omiaan, sekä huutamaan avuksi isän henkeä. Khrysothemis taipuu.
Laulussa, jonka koori nyt virittää, selitetään uni onnelliseksi enteeksi. Oikeus valvoo; Agamemnonin henki ei ole unohtanut vääryyttä; verisellä kuparikirveellä on hyvä muisti; koston jumalatar lähenee ja ojentaa tuhannet käsivartensa kohti syyllisiä. Kun laulu on kaikunut loppuun, astuu Klytaimestra ulos palvelijattaren seurassa, joka kantaa uhrilahjoja. »Vai niin, sinä juoksentelet vapaasti ympäri, kun Aigisthos on poissa» — tämä on hänen tervehdyksensä, kun hän huomaa tyttären. Ja hän koettaa todistella syyttömyyttään: Agamemnonin murha oli oikeutettu kosto, rangaistus Iphigeneian uhrikuolemasta. Elektra puolustaa isäänsä: pakosta, vasten tahtoaan oli hän uhrannut tyttärensä. Klytaimestran teko oli inhottava rikos, ja jos hän itse olisikin pitänyt sitä oikeutettuna kostona, kuinka hän saattoi puolustaa sitä että hän edelleen vietti yhdyselämää murhaajan kanssa hyljeksien ja pidellen pahoin omia lapsiaan? Viha äitiä kohtaan leimahtaa ilmiliekkiin; hän tunnustaa että hän olisi valmis auttamaan Orestesta hänen verisessä kostossaan. Klytaimestra käskee häntä vaikenemaan ja kääntyy Apollonin puoleen, jonka alttari seisoo talon edessä; täyttäköön Apollon unen, jos se oli hyvä enne, ja kääntäköön sen hänen vihamiehiinsä, jos se oli huono. Ja hänellä on vielä yksi rukous, jota hän ei uskalla lausua, mutta jumala ymmärtää häntä kyllä…
Nyt saapuu vanha palvelija valepuvussa ja tuo tiedon Oresteen kuolemasta kuvaillen, kuinka tämä oli joutunut onnettomuuden uhriksi Delphoin vaunukilpa-ajoissa. Hänen runneltu ruumiinsa poltettiin roviolla; kaksi Phokiin miestä on matkalla tuoden hänen tuhkaansa. Klytaimestran sielussa taistelevat riemu ja tuska ylivallasta, sillä äidintunteet eivät vielä ole kokonaan tukehtuneet hänen rinnassaan. Mutta ilo voittaa pian, ja hän ilmaisee sen avoimesti. Nyt hän on vihdoinkin vapaa siitä tuskasta, siitä tilinteon pelosta, joka öin ja päivin on pitänyt häntä vallassaan, nyt hän voi elää levossa ja turvassa! Ja pilkaten Elektran surua hän saattaa sanantuojan linnaan. Elektra päästää epätoivonsa vapaasti valloilleen, koorin turhaan koettaessa lohduttaa häntä.
Mutta nyt tulee Khrysothemis sisään, hengästyneenä ja ilosta säteilevänä. Isän haudalta on hän löytänyt tuoreita jälkiä maitouhrista, ja kummulla oli kukkia ja hiuskiehkuroita. Kukaan muu kuin Orestes ei ole voinut panna näitä uhrilahjoja haudalle; hän on siis läheisyydessä! Suruissaan ja säälien särkee Elektra hänen harhaluulonsa: Orestes on kuollut, ja joku on kenties tahtonut kunnioittaa nuorukaisen muistoa koristamalla hänen isänsä hautaa. Ja nyt hän tekee epätoivoisen päätöksen ottaa koston omiin käsiinsä. Tahtooko Khrysothemis auttaa häntä? Mutta tämän mielestä suunnitelma on mieletön ja mahdoton ja johtaisi varmaan perikatoon ja kuolemaan; varoittavin jäähyväissanoin hän jättää sisaren ja menee taloon. Koorilaulu, joka nyt seuraa, ilmaisee surua sisarten erimielisyydestä ja ylpeyttä Elektran sankarillisuudesta.
Nyt lähestyvät Orestes ja Pylades kahden palvelijan seuraamina, joista toinen kantaa uurnaa. He kysyvät Aigisthosta, ja neuvottuina Elektran luo he ilmoittavat tälle tuovansa mukanaan Oresteen tomun. Elektra pyytää tätä, ja uurna käsissään hän tulkitsee suruaan kauniissa yksinpuhelussa. Ajatuksissa hän palaa veljen lapsuuteen, kuvaa sitä hellyyttä, joka yhdisti heitä, toiveita, joita hän kiinnitti Oresteeseen ja jotka nyt luhistuivat; ei edes viimeistä palvelusta hän saanut tehdä veljelleen, vieraat kädet pystyttivät rovion ja kokosivat hänen tuhkansa. Niinkauan kuin hän oli elävien joukossa, jakoi Elektra kaiken hänen kanssaan, nyt oli hänellä vain yksi toive, saada kuolla ja jakaa hänen hautansa.
Orestes tulee liikutetuksi ja hillitsee itseään vaivoin. Ja nyt seuraa verrattoman kaunis vuoropuhelu, jonka aikana hän vähitellen herättää Elektrassa ihmetystä ja toiveita sekä vihdoin ilmaisee itsensä näyttämällä isänsä sinettisormuksen. Elektra heittäytyy veljensä syliin ja puhkeaa riemuun, mutta Orestes kehoittaa häntä varovaisuuteen. Pian tulee myöskin vanha palvelija ulos ja moittii heidän ajattelemattomuuttaan; jollei hän olisi pitänyt vahtia ovella, olisi koko salaisuus tullut ilmi. Kun Elektra saa tietää, kuka tuo vanhus on, tervehtii hän häntä perheen pelastajana. Mutta vanhus kiirehtii: nyt on tullut toimimisen hetki, nyt on Klytaimestra yksinään palatsissa. Orestes ja Pylades menevät sisään palvelijan seuraamina, ja lausuttuaan lyhyen rukouksen Apollonille seuraa Elektra heitä. Koori laulaa lyhyen laulun. Nyt on kostaja saapunut, nyt ovat Erinyit astuneet talon kynnyksen yli.
Elektra astuu ulos ja kertoo koorille että Orestes ja Pylades ryhtyvät toimimaan; Klytaimestra pitelee tuhkauurnaa ja kostajat seisovat vieressä. Silloin kaikuu kuolinhuuto. »Voi minua, olen lyöty!» — huutaa Klytaimestra sisällä palatsissa. »Lyö häntä vielä kerran, jos voit!» — huutaa Elektra takaisin. Nuorukaiset tulevat ulos, ja Orestes kuuluttaa: »Kaikki on hyvin talossa, jos Apollonin oraakkeli puhui totta.»
Nyt lähestyy Aigisthos; nuoret miehet menevät sisään. Hän on iloinen, sillä hän on kuullut huhun Oresteen kuolemasta; ja hänen ilonsa yhä suurenee, kun hän Elektralta saa kuulla, että muukalaiset ovat tuoneet kuolleen ruumiin mukanaan. Avattakoon palatsin ovet — käskee hän — tulkoon Mykenen kansa itse saamaan varmuuden, että Orestes todella on kuollut, ettei heillä ole enää mitään toivoa. Ovet avataan. Huoneessa makaa peitetty ruumis, ja vieressä seisovat Orestes ja Pylades, miekat kätkettyinä vaippojen alle. Aigisthos vetää peitteen pois — ja näkee Klytaimestran. Hän tuntee nyt Oresteen ja ymmärtää, että koston hetki on tullut. Orestes tarttuu häneen ja laahaa hänet talon sisäosiin, jotta hän kuolisi samalla paikalla, jossa hän itse tappoi Agamemnonin. »Oi Atreuksen suku» — puhkeaa koori laulamaan — »kuinka monien kärsimysten kautta olet vihdoin saanut vapautuksen, kiitos sen teon, joka tänään suoritettiin!»