Tämän draaman sommittelu on saanut osakseen ankaraa arvostelua. Se osa tragediaa, joka seuraa sankarin kuoleman jälkeen ja käsittää noin kolmannen osan koko näytelmää, on monen mielestä niin aiheeton, että siinä on tahdottu nähdä myöhäisempi lisäys. Tämä ei kuitenkaan ole todenmukaista, ja jos koettaa asettua antiikin kannalle, ei tämä jälkinäytös mitenkään tunnu niin aiheettomalta kuin ensi näkemältä luulisi.
Aias itse oli tietoinen siitä, että vihollisten kosto mahdollisesti tulisi kohtaamaan hänen kuollutta ruumistaan; hautaamiskielto on seuraus teosta, johtopäätös, jonka runoilija jo ennakolta on antanut katsojan aavistaa. Mutta toisaalta tiedetään mikä merkitys haudalla oli kreikkalaisille. Niin kauan kuin ruumis viipyi maanpäällä, ei vainaja ollut vielä kokonaan eronnut elävien piiristä, hänen sielunsa ei ollut vielä saanut astua varjojen valtakuntaan; vasta kun hänen tomunsa oli ikivanhojen hautajaismenojen mukaan laskettu maan poveen, oli vainajan satu päättynyt ja henki sai rauhan. Kysymys, saiko vainaja nauttia haudan rauhaa vai eikö, painoi yhtä raskaana, jopa raskaampana kuin kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja ateenalaiselle runoilijalle ja ateenalaiselle yleisölle sai tämä kysymys aivan erikoisen merkityksen, kun puheena oli Aias. Tästä oli tullut attikalainen kansallisurho ja suojelussankari; yleisen kansanuskon mukaan hän oli ottanut osaa Salamiin taisteluun ja vaikuttanut onnelliseen päätökseen; hänestä johti eräs Attikan heimo nimensä ja muutamat ylhäisimmät perheet sukuperänsä. Tuliko hän asianmukaisesti haudatuksi vai eikö, oli kysymys, joka koski hänen sankariksijulistamistansa, hänelle Ateenassa omistetun kultin perusehtoa. Jos katsoo asiaa tältä näkökannalta, on Aias vielä elämästä erittyäänkin näytelmän päähenkilö, jonka kohtalo kuoleman jälkeen kiinnitti katsojain mieltä vähintään yhtä voimakkaasti kuin se hirvittävä tilanne, jossa hän sitä ennen oli ollut.
Ei mikään Sophokleen säilyneistä tragedioista liity niin läheisesti Homerokseen eikä ole saanut niin voimakasta vaikutusta Aiskhylokselta kuin tämä. Aiskhylolainen piirre tulee näkyviin ennen kaikkea draaman moraalissa, siinä syyllisyysaiheessa, joka on pantu tragediaan. Sama hybris, sama ylimielisyys, joka vie niin monta Aiskhyloksen sankaria perikatoon, kohdistaa myöskin Aiaaseen jumalten vihan, ja harvoin on vanha käsitys uhkamielen turmiollisuudesta saanut räikeämmän valaistuksen kuin siinä kohtauksessa, jossa Athena osoittaa mielenvikaista ja raivoavaa sankaria. Ylpeys on peruspiirre Aiaan luonteessa. Arkatuntoinen ja järkeä kuulematon ylpeys se muuttaa tuon ritarillisen miehen salamurhaajaksi, joka yön pimeydessä hiipii nukkuvien vihamiestensä telttaan. Ja kun hän sitten herää tietoisuuteen, masentuneena häpeästä ja nöyryytyksestä, niin taaskin ylpeys — mutta ylpeys paremmassa mielessä — käskee häntä kuolemaan mieluummin kuin elämään kunnia tahrattuna; hänelle ei merkitse enintä elämän pituus, vaan sen sisällys ja arvo. Hän kuolee taipumattomana ja vihaa vihollisiaan viimeiseen saakka, mutta olisi kuitenkin väärin nähdä vain teeskentelyä hänen maltillisissa sanoissaan kauniine kuvineen, jotka on lainattu luonnon vaihteluista; omaisien hyvästijättö on saanut syvät ja kenties unohdetut kielet väräjämään hänen sielussaan, ja hän jättää elämän jossain määrin sovitettuna ja kuuliaisena niille valloille, jotka ohjaavat maailmaa ja ovat määränneet hänen kohtalonsa.
Mutta vaikka sekä sisällyksessä että runo- ja kielimuodoissa tuntuukin jonkun verran Aiskhyloksen vaikutusta, on tällä tragedialla jo nimenomaisesti sophoklesmainen sävy. Siinä ei ole jälkeäkään Aiskhyloksen valtavasta paatoksesta, ja kun tämän kielellä vuoropuheluosissa usein on sama lyyrillinen luonne kuin koorilauluissa, on »Aiaassa» sitävastoin jyrkkä raja koorien lyyrillisyyden ja vuoropuhelun levollisemman, yksinkertaisen ja notkean sanonnan välillä. Niin jalo ja hillitty, niin luonnollinen on sävy Aiaan suuressa yksinpuhelussa, niin kokonaan vapaa kaikesta retoorisesta palautuksesta!
Aito sophoklesmainen luomus on myöskin tragedian Odysseus-haahmo. Eroten päähenkilön uhmailevasta soturinylpeydestä ja Atreuksen poikain kovista ja kiihkeistä päällikköluonteista on hän kokonaan sophrosyne, täynnä itsehillintää, malttia, viisautta; hänen ylevän mielensä pohjana on yhtä hyvin terävä järki kuin tunne. Hän tulee kokonaan näkyviin seuraavissa kauniissa ja surumielisissä säkeissä, joilla hän vastaa Athenalle, kun tämä näyttää hänelle Aiaan keskellä kurjuutta ja alennusta, ja jotka kuin väläyksessä ilmaisevat kreikkalaisen murhenäytelmän sisimmän olemuksen, niinkuin Aristoteles sen määrittelee: sen voiman puhdistaa mieltä herättämällä pelkoa ja sääliä.
On vihamieheni hän, mutta koito mies, iäksi polo-kohtaloonsa kahlittu. Ma kärsin hänen kerallaan enk’ aattele enemmän hänen osaansa kuin omaani: kaikk’ olemme, sen nään, vain unihaamuja tai tyhjää varjoa, muut' emme enempää.
V. Elektra.
Jätämme tragedian »Antigone» tarkasteltavaksi Oidipusdraamojen yhteydessä, joihin se sisällöltään kuuluu, ja siirrymme nyt näytelmään Elektra. Tätä näytelmää ei ole voitu varmasti ajalleen määrätä, mutta useista seikoista päättäen se on luettava säilyneitten draamojen keskimäiseen ryhmään. Sophokles on siinä käyttänyt tarkalleen samaa aihetta, jota Aiskhylos oli käsitellyt »Hautauhrissa»;' tulemme näkemään, kuinka suuresti erilainen on molempien kirjailijain ote aiheeseen. —
Varhainen aamu Atridein kuninkaanlinnan edustalla Mykenessä. Kolme miestä astuu näyttämölle: Orestes, hänen uskollinen ystävänsä Pylades sekä se vanha palvelija, joka Agamemnonin murhan tapahtuessa pelasti pikku Oresteen ja vei hänet Pyladeen isän Strophioksen luo, jossa hän sitten kasvoi. Palvelija osoittaa Oresteelle pääpiirteet maisemassa, joka aukeaa heidän eteensä heidän seisoessaan Mykenen linnavuorella, ja kehoittaa ystävyksiä viipymättä laatimaan suunnitelmansa. Orestes kertoo nyt, että Delphoin oraakkeli on käskenyt häntä yksinään rankaisemaan syyllisiä, ja hän on päättänyt menetellä seuraavalla tavalla. Ensin on vanhan palvelijan mentävä palatsiin ilmoittamaan, että hänet on lähettänyt eräs Aigisthoksen ja Klytaimestran ystävä Phokis-maakunnasta; hänen tehtävänään on tuoda sanoma, että Orestes tapaturman kautta on saanut surmansa Delphoin juhlaleikeissä. Sillävälin Orestes ja Pylades toimittavat uhrin Agamemnonin haudalla; sitten he ilmestyvät kuninkaanlinnaan kantaen uurnaa, jonka he sanovat sisältävän Oresteen tomun. — Nyt kuuluu äkkiä naisen valitusta sisältä talosta. Orestes on tuntevinaan sisarensa Elektran äänen ja tahtoo jäädä paikalleen, mutta palvelijan kehoituksesta vetäytyvät kaikki pois.
Orestes ei ole erehtynyt: se on Elektra. Tämä astuu ulos ja käy kuvailemaan kaikkea sitä parantumatonta surua ja voimatonta vihaa, joka on jäytänyt hänen sieluaan pitkinä päivinä ja unettomina öinä aina siitä hetkestä saakka, jolloin hänen äitinsä ja Aigisthos kirveellä halkaisivat Agamemnonin pään, »niinkuin puunhakkaajat kaatavat tammen». Ja hän huutaa manalan jumalilta apua ja kostoa, Oresteen pikaista paluuta, sillä hänen oma vastustusvoimansa on jo lopussa.