Ulos ei astu Aias, vaan Tekmessa, hänen sotasaalis-puolisonsa, pienen Eurysakeen äiti. Hän kuvailee koorille sankarin tekoa, mutta lisää että mielenvikaisuus on jo parantunut, että hän on herännyt järkiinsä. Nyt kuuluu Aiaan tuskanhuutoja teltasta, Tekmessa avaa oven, ja sisällä näkyy sankari keskellä teurastettua karjaa. Tekmessan ja koorin lohdutuksiin hän vastaa valitushuudoin ja epätoivon purkauksin. Hän tietää olevansa jumalten vihaama, vastustajain vahingonilon ja sotajoukon suuttumuksen esine; ei edes kotona voi hän saada turvapaikkaa, sillä koskaan ei hän astu vanhan isänsä silmäin eteen kunnia tahrattuna. Vain yksi tie on avoinna: parempi kuolla kuin elää kunniatonna. Kun Tekmessa kuulee tämän, ahdistaa hän Aiasta epätoivoisin rukouksin. Aias on hänen kaikkensa; kun tätä ei enää ole, odottaa orjuuden osa häntä ja pientä Eurysakesta. Silloin Aias kysyy poikaa ja ottaa hänet käsivarsilleen lausuen helliä jäähyväissanoja — koko tämä kohtaus muistuttaa elävästi Hektorin ja Andromakhen jäähyväisiä Iliaassa.
Kun Aias on vetäytynyt takaisin telttaansa, virittää koori taaskin laulun. Salamiiseen liitävät ajatukset, mainehikkaaseen kotisaareen, joka onnellisena lepää kaukana aaltojen keskellä, kun Aias on syösty onnettomuuteen ja suru pian tulee kohtaamaan hänen iäkkäitä vanhempiaan. Mutta nyt näyttää siltä kuin olisi koorin valitus ennenaikainen: sankari tulee ulos ja selittää muuttaneensa mieltä, Tekmessan rukoukset ovat pehmentäneet hänen tahtonsa karaistuneen teräksen. Miekan, joka hänellä on kädessä, aikoo hän haudata maahan, ja vihansa Atreuksen poikia kohtaan hän tahtoo unohtaa; nyt hän lähtee meren rantaan puhdistautumaan.
Kas — vallat suuret, peljättävät ylhäiseen alistuu järjestykseen. Talvi tuiskusää suvea saapumast’ ei estä satoisaa, yö väistyy päättäin retken pitkän, verkkaisen, kun valkovarsoillaan jo ajaa aurinko; ja tuulten tuimain herkee hengitys ja suo ulapan uinahtaa; ei uni kaikkivaltias iäksi kahlitse, vaan päästää vallastaan. Kuink' emme oppis malttamaan siis me?
Aias poistuu ja koori riemuitsee; se tanssii ilosta ja rukoilee Pania, iloisen ja vallattoman tanssin jumalaa. Mutta ilo ei ole pitkäaikainen. Sanantuoja saapuu ja kysyy Aiasta; tämän veli Teukros, joka hiljan on palannut partioretkeltä, on saanut varoituksen Kalkhas-tietäjältä. Jos vain sankari saadaan pysymään teltassaan tämän päivän, on hän pelastettu, sillä Athenan viha ei kestä kauempaa kuin tämän yhden päivän. Ja tietäjä on myös ilmaissut syyn sankarin onnettomuuteen — hänen ylimielisyytensä. Kun hän lähti sotaan ja isä kehoitti häntä voittamaan jumalten avulla, vastasi hän: »Jumalten avulla voi kuka tahansa voittaa, mutta minä aion saavuttaa voiton ilman heidän apuansa.» Ja kerran taistelussa hän sanoi Athenalle: »Jumalatar, auta toisia kreikkalaisia! Missä Aias seisoo, siinä ei rivi murru koskaan.» Tekmessa kutsutaan ulos, ja kaikki vaeltavat pois tähyilemään sankaria.
Nyt tapahtuu näyttämön muutos; paitsi tässä tavataan sellainen vain yhdessä säilyneistä Kreikan tragedioista. Näyttämö esittää nyt autiota seutua meren rannalla, ja siellä seisoo Aias miekkansa ääressä, jonka hän on työntänyt maahan kärki ylöspäin. Pitkässä yksinpuhelussa hän kääntyy jumalten puoleen. Pelastakoon Zeus hänen ruumiinsa joutumasta heitetyksi koirille ja petolinnuille antamalla Teukrokselle sanan hänen kuolemastaan; tehköön Hermes, varjojen saattaja, kuoleman nopeaksi ja kevyeksi, ja vaatikoot Erinyit verisen koston Atreuksen pojilta.
Sa, jonka vaunut taivaan jyrkänteitä vierivät, oi Aurinko, kun isieni maan sa näät, hepojas hetki kultasuitsin hillitse ja tuta kurja kohtaloni, kuoloni suo taaton vanhan, äidin murhetaakkaisen. Ah, koito tuo sen viestin konsa kuulla saa, hän voihkehellaan täyttää kaiken kaupungin! Mut turhaan tässä enää seison vaikertain, nyt, suotta viipymättä, toimeen viimeiseen! Oi Kuolo, Kuolo, tullos, käy mua katsomaan — mut ei, sun kanssas haastaa haudassa ma voin. Vaan sulle, päivän päilyväinen kirkkaus, ja sulle haastan, vaunuvälkky Helios, nyt kerran viimeisen, en sitten konsanaan. Oi valo, oi sa pyhä pohja Salamiin, perustus pettämätön lieden taattoisen, Ateena kuulu, armas heimokansani, te lähteet, virrat täällä, Troian tantereet, mua kauan ruokkineet, ma teitä tervehdin! Sanani tää on viimeinen. Täst’ edespäin vain varjoin kanssa Hadeen mailla haastelen.
Aias syöksyy miekkaansa. Tuntuu että tragedian nyt pitäisi olla päättynyt, mutta niin ei ole laita; nyt alkaa eräänlainen jatko, draaman toinen osa. Ensin astui koori sisään, jakautuneena kahteen puolikooriin, jotka kumpikin tahollaan ovat turhaan etsineet sankaria. Äkkiä kaikuu tuskan huuto: Tekmessa on löytänyt Aiaan ruumiin. Hän peittää hänet vaipalla, ja koori virittää valituslauluja. Nyt tulee Teukros paikalle. Hän lähettää Tekmessan hakemaan Eurysakesta, paljastaa Aiaan kuolleen ruumiin ja vetää miekan pois. Mutta samassa lähestyy Menelaos. Aiaan tarkoitus — sanoo hän — oli murhata sotapäälliköt; senvuoksi on hänen ruumiinsa jätettävä hautaamatta, ruuaksi meren linnuille. Teukros selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa, ja kun uhkauksia ja herjauksia on vaihdettu, poistuu Menelaos. Nyt tulee Tekmessa pienen poikansa kanssa, joka asetetaan, uhrilahjoja käsissä, vartioimaan isän ruumista, sillä aikaa kun Teukros menee panemaan kuntoon hautaa. Koori valittaa kärsimyksiään ja vaivojaan Troian edustalla; suojaton on se nyt, kun poissa on Aias, turva yön kauhuja ja vihollisen nuolia vastaan; ah, jospa se Sunionin niemen ohi voisi ohjata purtensa kohti Ateenaa!
Teukros palaakin kohta, sillä hän on nähnyt Agamemnonin vuorostaan lähenevän. Nyt alkaa heidän välillään sanakiista, jonka keskeyttää Odysseuksen tulo. Kuultuaan kiistan aiheen lausuu tämä avoimesti mielipiteensä, osoittaen siinä puolueettomuutta ja jalomielisyyttä, joka jyrkästi eroaa Atreuksen poikain kiihkeydestä ja matalamielisyydestä. Aias oli hänen katkerin vihamiehensä — sanoo hän — mutta siitä huolimatta kreikkalaisen joukon mainioin sankari lähinnä Akhilleusta; hänen ruumiinsa häpäiseminen olisi rikos, sillä kuolleen vihollisen herjaaminen sotii jumalten lakia vastaan. Agamemnon ei ymmärrä sellaista mielen ylevyyttä, mutta jättää ratkaisun Odysseukselle ja poistuu.
Odysseus kääntyy Teukrokseen ja selittää nyt olevansa Aiaan ystävä yhtä suuressa määrin kuin ennen on ollut hänen vihollisensa sekä tarjoutuu olemaan apuna hautaamisessa. Teukros kiittää hänen oikeamielisyyttään ja jalomielisyyttään; hän on iloinen, jos Odysseus on läsnä hautajaisissa, mutta ei uskalla antaa hänen ottaa osaa itse toimitukseen, jottei vainaja vihastuisi. Odysseus mukautuu ja vetäytyy pois. Teukros määrää ryhdyttäväksi hautausvalmistuksiin. Aiaan ruumis nostetaan ylös ja kannetaan pois; omaiset ja salamiilaiset merimiehet kulkevat perässä.
* * * * *