Vieras, nyt sua armahin tervehtii suloseutu maan, valkoinen, jalovarsainen, kuulu Kolonos; on aina helke siimehiköissä sen, tiukutus satakielen soi, muurikiertolas suojanaan tumma tai pyhät, viihtyisät vehmastot tuhatmarjaiset, miss' ei polttoa päivän, talven tuulia tunnu ei, vaalijattariensa vain taivaisten kera karkeloi temmeltäin Dionysos.
I vastasäkeistö.
Kasteen juottama taivaisen versoo kukkea narkissos, ammoin solmima seppeleeks ylhäin taivahatarten; krokos loistavi kultainen. Lähteet tääll’ ikiläikkyvät uhkuilee unetonna, maan rintaa raikkahin virtoineen viljavoittaen virkeät Kephison vedet vierii. Kuorot ei Runotarten pois konsaan karkkoa, vaunujaan ohjailee yhä kultaisin ohjin tääll’ Aphrodite.
II säkeistö.
Myös, mitä Aasia ei voi mainita aarteekseen, Pelopsin iso saar’ ei, doorilaisien maa, kasvaa kylvämätönnä täällä, mahtavimpana maasta nousee, peljätyksenä vainopeisten: öljypuu vesa-vehmas, harmaa. Kuunaan ei käsi nuoren, ei vanhankaan sitä turmele, katsein näät ikikaitsevin vaalii Zeus sitä, varjelee Pallas päilyväsilmä.
II vastasäkeistö.
Korkea kiittäminen mun viel’ on kunnia muu, valtias kuoloton min kotikaupungilleni soi: ratsastaito ja valtius merten. Meidän, suuri Poseidon, suitsin suistaa soit hevon ensimäisen seudun tään iki-ylpeydeksi. Sorja, sormienmyötäinen airo taas meren mahtavan vettä velloen kiiruhtaa, laumaa Nereun lapsien saatellen satajalkaa.
»Oidipus Kolonoksessa» tekee personallisimman vaikutuksen kaikista Sophokleen tragedioista. Se on hyvin vanhan miehen teos, ja siinä ilmenevä iltavalaistus näyttää olevan sama, joka lankesi yli runoilijan myöhäisen elämänehtoon. Oli hän miten onnellinen ja sopusointuinen tahansa, hän oli nähnyt isänmaansa onnettoman sodan kautta joutuvan yhä lähemmäksi perikatoa, ja hartioillaan 90 ikävuotta oli hän itsekin jo varmaan kypsä erkanemaan elämästä; lukijalla on varma tunne siitä että hän väliin puhuu omasta puolestaan koorin vanhusten ja ennen kaikkia elämään väsyneen ja onnettoman Oidipuksen suulla. Eräs koorilauluista, joka kuuluu koko kreikkalaisen tragedian pessimistisimpiin ja elämänkielteisimpiin, antaa järkyttävän kuvauksen vanhuuden suruista ja vaivoista, joille kuolema on ainoa parannus; paras osa kaikista on ettei koskaan synny, ja lähinnä paras varhainen kuolema. Mutta vielä selvemmin luulee kuulevansa runoilijan oman äänen ja saavansa tietoa hänen omista elämänkokemuksistaan näissä Oidipuksen surumielisen kauniissa, ylevän hillityissä sanoissa Theseukselle:
Oi armas Aigeun poika, jumaloilla vain ei ole vaivaa, vanhuutta, ei kuolemaa, mut ajan kaikkivalta murtaa kaiken muun. Kas, mannun mahti, ruumiin voima raukeaa, meilt’ usko uupuu, epäluulo elpyvi, eik’ yhä yksi mieli kestä milloinkaan välillä valtioitten eikä ystäväin.
Ja sama armo, jonka jumalat murhenäytelmässä lahjoittavat Oidipukselle, tuli todellisuudessa runoilijan osaksi. Hän sai poistua ennenkuin oli ehtinyt olla todistajana isiensä kaupungin kukistumisessa, ja hänenkin kuolemansa sanotaan olleen helppo ja tuskaton.