Maan hallitsija Theseus saapuu paikalle, tervehtii Oidipusta myötätunnolla ja osaaottavasti sekä lupaa hänelle turvapaikan ja haudan Attikassa. Tämän jälkeen hän taas poistuu. Kreon tulee näkyviin asestetun seurueen kanssa. On häpeä Theballe — sanoo hän — että sen entinen kuningas kerjäläisenä vaeltaa ympäri tyttärensä kanssa; on aika hänen jo palata isiensä linnaan. Oidipus vastaa täynnä vihaa ja katkeruutta ja paljastaa Kreonin kavalan suunnitelman. Silloin antaa tämä naamion pudota: hän on jo käskenyt vangita Ismenen, joka isänsä kehoituksesta on poistunut toimittamaan uhria, hän antaa panna kiinni ja viedä pois Antigonen ja on valmis käymään käsiksi itse Oidipukseen, kun Theseus äkkiä tulee näkyviin, metelin ja koorin hätähuutojen kutsumana. Hän antaa ajaa takaa ryöväreitä ja pelastaa nuoret naiset.

Mutta vielä yksi yllätys odottaa Oidipusta: hänen poikansa Polyneikes tulee tapaamaan häntä. Tämä soimaa itseään katkerasti, hän itkee isänsä kohtaloa ja rukoilee häneltä anteeksi. Sitten hän esittää varsinaisen asiansa. Hän on tullut pyytämään isänsä apua, sillä on ennustettu että se tulee voittamaan, jonka puolelle Oidipus asettuu. Ja kun Theba on vallattu, on hän vievä Oidipuksen takaisin isiensä linnaan. Mutta vanhus on taipumaton. Jo aikaisemmin on hän useat kerrat kironnut poikiaan, ja nyt hän vielä kerran huutaa Polyneikeelle pelottavan kirouksen: tämä on surmaava veljensä ja itse kuoleva veljen käden kautta!

Nyt puhkeaa ukonilma; toinen jyrähdys seuraa toista, salama leimahtaa salaman jälkeen. Koori joutuu kauhun valtaan, mutta Oidipus näkee tässä luvatun merkin siitä, että hänen vaelluksensa maanpäällä lähenee loppuaan. Hän lähettää sanan Theseukselle, joka heti saapuu paikalle. Oidipus selittää että hän itse on löytävä sen paikan, jossa hän tulee kuolemaan ja lepäämään haudattuna, mutta kukaan muu kuin Theseus ei saa tuntea sitä; sen tulee olla salaisuus, joka menee perintönä toiselta Attikan kuninkaalta toiselle. Sillä tavoin tulee haudasta siunaus maalle, turva vihollisia ja anastajia vastaan. Nyt tapahtuu Oidipuksessa äkillinen muutos. Kaikki hapuileva ja epävarma katoaa hänestä; hänen ilmeestään tulee itsetietoinen ja innoittunut, ja lujin askelin poistuu hän näyttämöltä, hän, sokea, näyttäen tietä näkeville.

Pian saapuu paikalle sanantuoja, joka ilmoittaa että Oidipus on kuollut. Kun he olivat tulleet pyhälle ja kauhuaherättävälle paikalle, riisui Oidipus yltään kerjäläisryysyt, peseytyi lähdevedellä ja pukeutui kuolinvaatteisiin. Kun kaikki pyhät menot oli suoritettu, kuului äkkiä ukkosenjyrähdys. Oidipus sulki tyttäret syliinsä, kiittäen heitä kaikesta hellästä huolenpidosta, jonka ainoa palkka oli ollut hänen rakkautensa. Silloin kuului ylhäältä ääni, joka sai läsnäolijain hiukset nousemaan pystyyn: »Oidipus, Oidipus, miksi viivyt?» Vanhus uskoi silloin tyttäret Theseuksen huomaan ja jätti heille hyvästit; sitten hän pyysi kaikkia poistumaan, paitsi Theseusta.

Noin haastoi hän, ja kaikki muut sen kuulivat. Nyt kyynelsilmin seurasimme, valittain me neitoja. Mut käytyämme tuokion me käännyimme ja katsahdimme taaksepäin. Mut vanhust' emme enää nähneet; varjostain kädellä silmiänsä siinä yksinään vain kuninkaamme seisoi, niinkuin nähnyt ois hän kauhunäyn silmin katsomattoman. Vain tuokionpa tuota kesti. Tomuun hän koht'ikään heittyi, rukouksell’ yhdellä rukoili maata, taivast’ ylhäin jumalain. Mitenkä vanhus kuoli, Theseus yksin vain sen tietävi, ei kukaan kuolevainen muu. Hänt’ elon mailt’ ei taivahisen leimaus odottamattomasti ollut temmannut, ei meren pyörremyrsky äkkipuuskallaan: pois hänet joku jumal’ otti taikka maa, sylinsä syvän lemmekkäästi aukaisten. Sill’ ilman valitusta, vaivaa, tautia hän lepoon pääsi; totisesti loppu tuo ol’ ihmeinen, jos kuolevaisen kenenkään.

* * * * *

Päätoiminta tässä tragediassa on siis hyvin yksinkertainen: Oidipus tulee Eumenidien lehtoon Kolonoksessa, löytää rauhan ja kuolee. Mutta täyttääkseen murhenäytelmän ja saadakseen siihen draamallista jännitystä on runoilija tähän keskeiseen toimintaan lisännyt kaksinkertaisen ulkonaisen juonen: Kreonin turha yritys viedä Oidipus väkivallalla mukanaan ja Polyneikeen tulokseton ponnistus saada hänet suostuttelulla palaamaan Thebaan. Puhtaasti draamalliselta näkökannalta katsoen on »Oidipus Kolonoksessa» Sophokleen heikoimpia tragedioja; se on venytetty ja hajanainen rakenteeltaan, eri osat eivät ole sulaneet kokonaisuudeksi. Mutta sensijaan on siinä usein viehätystä, jonka veroista on tuskin missään muussa hänen tragediassaan, se säteilee syvää ja omituista kauneutta, ollen samalla kertaa uskonnollinen, isänmaallinen ja personallinen runoteos. Uskonnollinen mystiikka painaa leimansa suureen osaan murhenäytelmää. Näyttämönä on pyhä ja kauhuaherättävä paikka; draama on täynnä rukouksia, uhritoimituksia ja muita jumalanpalvelusmenoja ja päättyy jumalalliseen ihmeeseen: Oidipuksen tuskattomaan ja yliluonnolliseen kuolemaan.

Mutta korkeampana kuin uskonnollinen sävel kaikuu isänmaallinen. Tragedia on muistomerkki, jonka Sophokles on pystyttänyt kotiseudulleen ja isiensä kaupungille. Hän kuvailee Ateenaa sinä muukalaisten ja vainottujen turvapaikkana, jollaisena oleminen aina on ollut sen kunniaa-asia; Theseuksen jaloon olemukseen hän on ruumiillistanut attikalaisen vierasvaraisuuden ja ritarillisuuden, attikalaisen kunnioituksen lakeja ja uskontoa kohtaan. Ja murhenäytelmän kauneimmassa koorilaulussa — joka samalla on kreikkalaisen tragedian ehkä kiitetyin — laulaa hän isänmaansa ylistystä ihanammin ja sydämellisemmin kuin meidän tietemme kukaan muu kreikkalainen runoilija. Hän kuvailee ensin kotiseudun vienoa kauneutta — satakielenlaulua, lehtoja ja kukkia ja Kolonoksen virtaavia vesiä — mutta sitten laulu laajenee ja nousee korkeammalle, siitä tulee hymni Ateenan koko ihanuudelle ja mahdille, joka lähinnä ruumiillistuu kolmessa seikassa: oliivinviljelyksissä, joille vihollisetkin ovat osoittaneet kunnioitusta, Ateenan ratsuväessä ja Ateenan laivastossa. Tragedia ei ole kirjoitettu paljonkaan ennen Ateenan kukistumista, ja kuitenkin ylistää Sophokles kaupunkia voittamattomaksi; niin palava oli hänen uskonsa isänmaahan, niin luja hänen luottamuksensa jumaliin.

Vain hyvin empien liittyy tähän koe tulkita tätä vaikeastikäännettävää laulua. Tulkinta ei pyri muuta kuin ilmaisemaan sisällyksen osapuilleen muuttumattomana; siinä lienee myöskin säilynyt jonkun verran alkuteoksen poljentoa, vaikka alkuperäistä runomittaa ei ole noudatettu.

I säkeistö,