Mikään lohdullinen ja kohottava ei totisesti ole se näytelmä, minkä »Kuningas Oidipus» meille tarjoaa. Traagillisesta syyllisyydestä ja sovituksesta, runollisesta oikeudenmukaisuudesta ei tässä voi olla puhetta. Kaikki ihmissuvun surkeus, kaikki sen syytön kärsiminen on ruumiillistunut thebalaiskuninkaan onnettomaan haahmoon. En tiedä mihin esteettisiin teorioihin tämän murhenäytelmän voi sovittaa. Mutta yhden tiedän: että se on suurta runoutta. Oma kokemus sanoo samaa kuin toisten todistukset. Tätä tragediaa on voinut miettiä miten paljon tahansa, sen on voinut lukea monen monta kertaa ja nähdä monen monta kertaa näyteltävän — joka uudella lukemalla, joka uudella katsomalla joutuu uudelleen saman väristyksen valtaan, sen väristyksen, jonka vain todella suuri runous voi aiheuttaa.
IX. Oidipus Kolonoksessa.
Murhenäytelmässä »Oidipus Kolonoksessa» on Sophokles pitkän väliajan jälkeen luonut jatkon, ja sovittavan jatkon, tragediaan Oidipuksen onnettomasta kohtalosta. Hän osoittaa kuinka samat jumalat, jotka olivat niin kovasti ja julmasti lyöneet viatonta, lopulta lahjoittavat hänelle armonsa.
Antiikki näki tässä murhenäytelmässä vanhuudenteoksen, ja erään tiedon mukaan esitettiin se vasta muutamia vuosia runoilijan kuoleman jälkeen, hänen pojanpoikansa Sophokles nuoremman toimesta. Myöhempinä aikoina ovat muutamat epäilleet tätä; on ajateltu että kyseessäoleva esitys ei ollut ensimäinen ja että draama siis voisi olla lähtöisin varhaisemmalta kaudelta. Tämä olettamus ei kuitenkaan ole saanut vakuuttavien todistusten tukea, ja mielestäni voimme edelleen pitää tätä tragediaa yhtenä Sophokleen runotaiteen viimeisiä tuotteita, luultavasti kaikkein viimeisenä teoksena, jolla 90-vuotias runoilija päätti pitkän uransa.
Huomattava ajanjakso — meidän on oletettava vähintään vuosikymmen, mutta luultavasti enempääkin — on molempien Oidipus-tragediojen toiminnan välillä. Oidipuksen toive päästä vapaaehtoiseen maanpakoon ei ollut täyttynyt, vaan hänen oli edelleenkin pakko viipyä Thebassa. Vaikka tämä tapahtui vasten hänen tahtoaan, oppi hän ajan pitkään mukautumaan kohtaloonsa ja panemaan arvoa turvapaikkaansa kuninkaanlinnassa. Mutta Kreon muutti vähitellen mieltä. Oidipuksen oleskelu maassa alkoi tuntua hänestä ja toisista thebalaisista kauhistukselta, ja hän päätti karkoittaa tuon onnettoman. Niin tapahtuikin, ja katkerampaa kuin kaikki muu oli Oidipukselle se, että hänen poikansa eivät vastustaneet karkoittamista. Yksi lohdutus oli hänellä kuitenkin: tyttäret eivät hyljänneet häntä, Antigone jakoi hänen kanssaan maanpaon vaivat, johti hänen horjuvia askeleitaan ja hoiti häntä hellällä huolella. Myöskin Ismene pysyi hänelle uskollisena, mutta jäi Thebaan seuratakseen tapahtumain kulkua ja valvoakseen isänsä etuja. Kun myöhempi tragedia alkaa, on Oidipus jo kauan harhaillut ympäri maita Antigonen kanssa, ja hänestä on tullut vanha ja raihnas ukko.
Pitkinä vaellusvuosina hän on myöskin perinpohjin ajatellut kohtaloaan ja päässyt samaan tulokseen mihin »Kuningas Oidipuksen» ennakkoluuloton lukija pääsee: että hän ei ole siveellisesti vastuunalainen niistä rikoksista, joita tietämättään on tehnyt. Hän tuntee olevansa jonkinlaisessa poikkeusasemassa, hän on sekä epäpuhdas että viaton, suuremmassa määrin kuin muut kohtalon merkitsemät, ja tästä tietoisuudesta kasvaa hänessä pyhyyden tunne. Ja samassa valossa näkevät kanssaihmisetkin hänet. Tekemiensä tekojen tähden hän on sitä mitä kreikkalaiset ilmaisivat sanalla miasma, saastutettu mies, tartunnan pesä ja häpeäpilkku. Mutta se ihminen, johon jumalten viha oli iskenyt, oli kreikkalaisten silmissä myöskin jollain tavoin pyhä ja loukkaamaton ja saattoi olla siunaukseksi sille maalle, jossa hän oleskeli, suojana vihollisia ja tuhoisia voimia vastaan. —
Kevätpäivä Sophokleen kotiseudussa Kolonoksessa; taustana Eumenidien lehdon pyhät laakerit, oliivipuut ja viiniköynnökset. Korkeimmat vuorenhuiput ovat vielä lumen peitossa, mutta maa on jo kukkia kirjavanaan, ja lehdosta kuuluu satakielten laulua. Tähän valokylläiseen kevätmaisemaan astuu Oidipus Antigonen taluttamana. Hän on puettu kerjäläisen kuluneeseen ja kehnoon pukuun, hänen valkoinen tukkansa riippuu pitkinä suortuvina, ja puhkaistut silmät tekevät kaamean näköisiksi kasvot, joihin kärsimys ja puutteet ovat piirtäneet syvät uurteensa. Hän asettuu pyhäkön sisäpuolelle, mutta eräs seudun asukas saapuu paikalle ja tahtoo karkoittaa hänet siitä, koska Eumenidien pyhälle maaperälle ei kukaan saa astua. Oidipus sanoo kuitenkin tuovansa viestin maan kuninkaalle Theseukselle, ja mies ei voi olla tuntematta vaikutusta siitä majesteettiudesta, joka kaiken alennuksen uhallakin puhuu sokean muukalaisen koko olemuksesta; hän lupaa neuvotella Kolonoksen väestön kanssa.
Kun Oidipus kuuli Eumenidien lehtoa mainittavan, tiesi hän vihdoinkin saavuttaneensa vaellustensa päämaalin. Oraakkelilause, joka oli ennustanut hänen onnettomuutensa, oli myöskin luvannut hänelle lepoa ja rauhaa, kun hän kerran on päässyt Eumenidien pyhäkköön; siellä olisi hänen suotu päättää elämänsä ja tulla siunaukseksi sille maalle, joka on osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta, ja onnettomuudeksi niille, jotka ovat ajaneet hänet maanpakoon.
Nyt saapuu koori — vanhoja miehiä Kolonoksesta — tähyillen muukalaista, joka on loukannut paikan pyhyyttä. Kauhun huudolla tervehtii se Oidipuksen kaameata olemusta, mutta lupaa hänelle turvapaikan, kunhan hän vain jättää kielletyn alueen. Mutta kun se sitten kuulee hänen nimensä, ei se enää voi hillitä inhoaan, vaan vaatii häntä kohta jättämään maan. Oidipus huomauttaa kaunopuheisesti siveellisestä syyttömyydestään ja vannottaa kooria, ettei se hänen karkoittamisellaan tahrisi isänmaansa mainetta. Koorikaan ei voi olla tuntematta hänen personallisuutensa vaikutusta; se tahtoo lykätä asian kuninkaan ratkaistavaksi.
Nyt saapuu Ismene tuoden tärkeitä uutisia Thebasta. Oidipuksen pojat ovat kukistaneet Kreonin ja taistelleet keskenään vallasta sillä tuloksella, että Eteokles, nuorempi heistä, on karkoittanut vanhemman veljensä Polyneikeen; tämä on lähtenyt Argokseen ja kokoo siellä sotajoukkoa viedäkseen sen isiensä kaupunkia vastaan. Ja oraakkeli on thebalaisille ilmoittanut että heidän menestyksensä on riippuvainen Oidipuksesta, niin hänen elinaikanaan kuin kuoltuaan. He tahtovat senvuoksi ottaa hänet haltuunsa ja pitää jossakin Theban lähistöllä antamatta hänelle pääsyä kaupunkiin; Kreon on jo etsimässä häntä.