Monta Sophokleen draamalliselle tekniikalle ominaista piirrettä voi tässä tragediassa tutkia niin sanoakseni puhtaiksi viljeltyinä. Missään ei hän ole niin verrattoman taitavasti lykännyt ratkaisua viimeiseen saakka. Aina Teiresias-kohtauksesta saakka riippuu salaisuuden paljastumisen vaara Oidipuksen pään yllä, mutta isku torjutaan kerta toisensa jälkeen. Ja vielä siinä kohtauksessa, jossa kuningas vihdoin viimein tajuaa syntyperänsä salaisuuden, tapahtuu se vähitellen, askel askelelta, pitkässä kysymysten ja vastausten vaihdossa, joka pitää katsojan henkeäsalpaavassa jännityksessä.
Tämä murhenäytelmä tarjoaa edelleen mitä parhaita esimerkkejä n.s. traagillisesta ironiasta, jota antiikki niin voimakkaasti tunsi ja jota varsinkin Sophokles tragedioissaan niin usein käyttää. Tämä ironia voi ilmetä sanontatavassa, vastakohdassa jonkun lausunnon ja sen todellisuuden välillä, johon lausunto viittaa. Se voi silloin olla tietoinen, niin että puhuja tahallaan sovittaa sanoihinsa kätketyn tarkoituksen, jota puhuteltu ei ymmärrä. Mutta se voi myöskin olla itsetiedoton, ja siinä tapauksessa vielä vaikuttavampi; puhujan itsensä sitä ollenkaan aavistamatta saavat hänen sanansa kohtalokkaan sisällyksen, aivan toisen merkityksen kuin mitä hän on tarkoittanut. Oidipus voi tuskin avata suutaan ilmaisematta ajatuksiaan tuolla traagillisella kaksimielisyydellä. Kaikki ovat surusta sairaina, mutta kenenkään sairaus ei sentään ole niin vaikea kuin hänen omansa — sanoo hän esim. näytelmän alussa tarkoittaen ainoastaan, kuinka hän kärsii kansansa puolesta. Vähän kauempana hän selittää aikovansa kokonaan antautua murhaajan etsimiseen ja rankaisemiseen, aivan kuin olisi kysymyksessä hänen oman isänsä murha; ja jos murhaaja oleskelee hänen kattonsa alla, langetkoon silloin hänen lausumansa kirous hänen omaan päähänsä. Ja niin edelleen.
Toinen laji traagillista ironiaa on siinä, että jokin teko ei johda siihen päämäärään, jota sillä on tarkoitettu, vaan toiseen ja aivan päinvastaiseen. Tragedian koko esihistoria on täynnä tuota ironiaa. Ennustusta peläten antavat Oidipuksen vanhemmat viedä vastasyntyneen poikansa kuolemaan, mutta poika pelastuu, ja juuri siksi että hän kasvaa vieraana vanhemmiltaan, käy isänmurha mahdolliseksi. Kun sitten hän vuorostaan on Delphoissa saanut kuulla tuon oraakkelilauseen, pakenee hän vieraaseen maahan välttääkseen ennustuksen toteutumista, mutta juuri tämä varovaisuustoimenpide syöksee hänet suoraan kohtalonsa syliin. Ja samanlainen ironia tuntuu kaikissa niissä teoissa, jotka vievät draamallista toimintaa eteenpäin. Omaa perikatoansa Oidipus valmistaa kirotessaan Laioksen murhaajan ja pyrkiessään kaikin tavoin saamaan hänet ilmi. Rauhoittaakseen kuningasta tekee Iokaste lähemmin selkoa Laioksen murhasta, mutta juuri siten hän kylvää ensimäisen epäilyn Oidipuksen sieluun. Ja siinä kohtauksessa, joka johtaa lopulliseen katastroofiin, saavuttaa ironia huippunsa. Aikoen vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta ennustuksen täyttymisen suhteen ilmoittaa sanantuoja hänelle, että hän ei ole Polyboksen ja Meropen poika, vaan löytölapsi; kuningas tuntee olevansa pelastettu, ja koori riemuitsee. Mutta heti sen jälkeen tulee totuus ilmi musertavan selvästi.
Se yhtenäisyyden ja eheyden tunne, jonka saamme tästä tragediasta, johtuu ensi sijassa siitä että päähenkilön haahmo täyttää koko draaman. Siitä hetkestä saakka näytelmän alussa, jolloin hän, tuo suuri ja ihailtu kuningas, lähestyy kansaansa, aina loppukohtaukseen, jossa hänet sokaistuna ja vertatihkuvana, henkisesti ja ruumiillisesti murtuneena talutetaan palatsiin, on Oidipus se keskipiste, jonka ympärillä kaikki tragediassa liikkuu. Hän on epäilemättä ylevimpiä traagillisia henkilöitä, mitä inhimillinen mielikuvitus milloinkaan on luonut; kukaan ei ollut suurempi kuin hän, eikä ketään ole syösty niin nimettömään kurjuuteen.
Hallitsija hän on viimeistä solua myöten, ja todellinen maan isä, huolehtiva ja hellä kansaansa kohtaan. Viisaus, terävä äly ovat hänen luonteensa perusominaisuudet; niitä hän ilmaisee silloinkin kun eniten joutuu harhaan. Vieläpä syytökset Teiresiasta vastaan osoittavat hänen yhdistelykykyään. Kun kaikkinäkevä tietäjä syyttää viatonta — omaa viattomuuttaan ei Oidipus tietenkään epäile — tekee hän siitä sen johtopäätöksen, että tietäjän etujen mukaista on olla mainitsematta syyllisen nimeä; ja onhan myöskin sangen läheinen ajatus tässä yhteydessä epäillä Kreonia. Mutta eräässä kohden hän on omituisen sokea: kun on kysymys hänestä itsestään. Hänen totuudenjanonsa on lahjomaton, hän on totuudenetsijä, joka ei anna minkään pidättää itseään. Hän seuraa järkähtämättömänä kerran löytämäänsä lankaa, ja juuri tämä luonteenominaisuus, yhdistyneenä toimintatarmoon ja tahdonvoimaan, vie hänet kohti tuhoa. Sillä kun hän on ottanut tehtäväkseen jotakin, ei hän suo itselleen lepoa ennenkuin on saavuttanut päämäärän; katsojasta, joka aavistaa mitä tulossa on, tuntuu, koko hänen toimintansa kuumeiselta rientämiseltä perikatoa kohti.
Oidipus on myöskin hurskas ihminen, ja tällä seikalla on merkitystä näytelmän oikeaan ymmärtämiseen. Hän uskoo oraakkelin pyhyyteen, useita kertoja hän on kääntynyt Delphoin pyhäkön puoleen. Myöskin Teiresiaassa hän kunnioittaa tietäjää, vaikka kadottaakin uskonsa tämän pyhyyteen hänen syytöksensä vuoksi. Kuningattaren todistelun eksyttämänä hän tosin hetkisen epäilee oraakkelia, mutta kun sitten onnettomuus on häntä kohdannut ja ennustuksista julmin osoittautunut todeksi, silloin hän taaskin on hurskas mies, joka armotta käy tuomiolle itsensä kanssa ja nurkumatta alistuu kohtaloonsa, vaikka tietääkin ettei ole ansainnut sitä millään rikollisuudella.
Sillä syyttömänä hän pitää itseään, ja syyttömäksi on runoilija hänet kuvannut. Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on tosin koetettu löytää hänessä syyllisyyttä, joka oikeuttaisi hänen kohtalonsa; mutta siihen ei ole aihetta. Lyömällä kuoliaaksi Laioksen ja tämän seurueen ei hän antiikin katsantokannan mukaan mitenkään ollut astunut itsepuolustus- ja hätävarjelusoikeutensa rajan yli. Intohimoinen ja kiivas hän on, mutta se että hän antaa Teiresiaan ja Kreonin kulkea vapaina, vaikka näköjään hyvillä syillä epäileekin heitä kavaltajiksi, on varmasti enemmän kuin mihin monikaan oikeamielinen antiikin kuningas olisi pystynyt. Entä peritty syyllisyys sitten — kysytään — sukukirous? Koko tämän ajatuksen peritystä kirouksesta, joka oli alkuperäisen sadun ydin ja jolle Aiskhylos oli rakentanut Oidipus-trilogiansa, on Sophokles tykkänään jättänyt syrjään; »Kuningas Oidipus» on täysin itsenäinen draama, eikä siinä mainita sanaakaan peritystä syyllisyydestä. Päinvastoin käy täysin selvästi ilmi, ettei Laios suinkaan ollut uhmannut mitään jumalallista määräystä, että jumalat eivät olleet kieltäneet häntä siittämästä lasta: oraakkeli oli vain ennustanut, että hänen poikansa surmaisi hänet. Ja että hän antoi jättää esikoisensa kuolemaan, oli antiikin käsityskannan mukaan vain hänen isänoikeutensa ja oikeutettu itsepuolustus-toimenpide. Laioksella ei ollut mitään syyllisyyttä jätettävänä perinnöksi pojalleen; viattomana eikä edes perinnöllisen syyllisyyden painamana joutuu Oidipus uhriksi kaameimmalle kohtalolle, mikä ihmisen osaksi voi tulla.
Mitä on siis Sophokles tahtonut saada sanotuksi tällä tragediallaan, mikä on murhenäytelmän aate? Sillä tässä kohden ei voi olla kysymyksessä vanhan taru-aiheen ankaran objektiivinen ja persoonaton käsittely, niin on runoilija asettanut ongelmansa. »Kuningas Oidipus» on — niin kuuluu uskottavin vastaus — kauhistuttava murhenäytelmä ihmisen voimattomuudesta ja mitättömyydestä jumalten edessä, ihmisonnen epävarmuudesta ja epävakaisuudesta. Minkätähden jumalat tuomitsevat viattoman ihmisen onnettomuuteen ja perikatoon, siihen kysymykseen ei Sophokles kajoa. Hän osoittaa vain, kuinka ihminen — ja tässä suuri ja jalo ihminen — pakotetaan eteenpäin sillä tiellä, jonka jumalten tahto on hänelle määrännyt, kuinka kaikki hänen yrityksensä välttää kohtaloaan vain varmemmin vievät hänet siihen. Kuin pimeässä hän hapuilee, niinkuin sokea suljetussa huoneessa, ja joka kerta kun hän luulee löytävänsä ulospääsyn, lyökin hän päänsä seinään.
Leikkipallo jumalten käsissä on ihminen. Ja mitä he lähettävätkin, onnea tai kärsimystä, elämää tai kuolemaa, kuinka käsittämättömiltä ja vääryydellisiltä heidän säädöksensä tuntuvatkin, vain yhtä voi ihminen tehdä: nöyrästi mukautua heidän tahtoonsa, kysymättä syitä, vaatimatta selitystä. Katsokaa Oidipusta — huudahtaa Sophokles — katsokaa kuinka korkealla hän seisoi, katsokaa kuinka syvälle hän on sortunut! Jumalten tahto on täyttynyt, heidän oraakkelinsa puhui totta.
Muutamat ovat sitäpaitsi tässä tragediassa luulleet huomaavansa selviä viittauksia senaikuisiin oloihin. Kun runoilija — niin on sanottu — antaa koorin valittaa Delphoin oraakkelin järkkynyttä arvovaltaa ja epäuskon enentymistä, silloin suuntaa hän ajatuksensa todellisuuteen ympärillään, uusiin henkisiin virtauksiin omassa Ateenassaan, ratsionalismiin, »irti Delphoista»-liikkeeseen. Mahdotontahan ei tämä ole, mutta omasta puolestani en pidä varmana että niin on laita.