Nyt tulee eräs palvelija palatsista. Ei mikään maan jättiläisvirroista — sanoo hän — voi pestä kuninkaanlinnaa puhtaaksi siitä häpeästä ja onnettomuudesta, jota sinne on kasaantunut. Kun kuningatar oli tullut sisään, sulkeutui hän vaikeroiden makuuhuoneeseen. Sitten syöksyi Oidipus sisään tuskasta ärjyen; hän mursi oven huoneeseen, jossa näki kuningattaren kuolleena riippuvan nuorasta. Kuningas avasi silmukan, ja kun Iokaste makasi lattialla, tapahtui jotakin kaameata. Hänen vaipastaan irroitti Oidipus kultaisen soljen ja puhkaisi neulalla silmänsä; kerta toisensa jälkeen hän upotti neulan silmämuniinsa, ja pimeän sateen tavoin valuivat veripisarat hänen poskilleen.
Ovet aukeavat, ja sokaistuna, kasvot veren tahraamina, hoippuu Oidipus ulos. Koori ei voi sietää tätä näkyä, vanhat miehet verhoavat päänsä vaipoillaan. Kuningas puhkeaa tuskanhuutoihin; lyhyin, katkonaisin lausein valittaa hän kohtaloansa; pistojen poltto kirvelee hänen silmiänsä, ja muiston kipu raatelee hänen sieluaan. Hän kiroaa sitä miestä, joka kerran Kithaironilla avasi hänen jalkainsa siteet ja pelasti hänet elämälle. Mutta vähitellen voittaa hänkin takaisin sen itsehillinnän, joka antiikin traagillisilla sankareilla tavallisesti levittää rauhansa ensimäisen sielunjärkytyksen yli, ja pitkässä puheessa kääntyy hän Theban kansaan. Mitä hän oli tehnyt, oli parasta mitä hän saattoikin tehdä. Olisiko lasten näkeminen, jotka olivat syntyneet niinkuin hänen lapsensa, ollut hänelle suloinen näky? Olisiko hän voinut katsoa kansaansa silmiin, olisiko hän jaksanut nähdä kaupunkia torneineen ja pyhäkköineen? Nyt on hänellä vain yksi pyyntö: että hänet vietäisiin jonnekin kaupungin rajojen ulkopuolelle tai surmattaisiin.
Koori, joka näkee Kreonin lähestyvän, sanoo päätöksen kuuluvan hänelle. Kreon selittää että hän ei ole tullut pilkkaamaan eikä soimaamaan onnetonta, mutta hän antaa palvelijoille käskyn viedä Oidipuksen sisään; ainoastaan omaisen silmä voi kestää tätä näkyä, on väärin antaa auringon loistaa tuollaiseen verhoamattomaan kauhistukseen. Mutta Oidipus uudistaa pyyntönsä maanpaosta. Tästä asiasta — vastaa Kreon — on hän kysyvä neuvoa oraakkelilta, jonka ennustusten todenperäisyyteen Oidipus kai on oppinut uskomaan. Silloin tämä pyytää saada tavata pieniä tyttäriään, koskettaa heitä käsillään. Antigone ja Ismene tuodaan ulos. Oidipus sulkee heidät syliinsä ja ottaa heiltä jäähyväiset sanoilla, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa. Hän näkee edessään heidän ilottoman tulevaisuutensa; kukaan ei ota avioksi heitä ja heidän häpeäänsä, he tulevat kuihtumaan kantamatta hedelmää. Lopuksi hän uskoo heidät Kreonin hoitoon.
Ja kun Oidipus talutetaan linnaan, huutaa koori:
Katsokaa, tämä on Oidipus, hän, joka ratkaisi Sfinksin arvoituksen, hän, joka oli mahtava hallitsija, kaikkien ihailema ja kadehtima! Älköön ketään kuolevaista ylistettäkö onnelliseksi, ennenkuin hän on ehtinyt elämän rajalle kohtaamatta onnettomuutta.
* * * * *
Jo Aristoteles näki »Kuningas Oidipuksessa» mallikelpoisen draaman, traagillisen mestariteoksen; kerta toisensa jälkeen käyttää hän tätä tragediaa tukena esteettisille mietteilleen ja teorioilleen. Hänen arvostelunsa on suurin piirtein katsottuna periytynyt myöhemmille ajoille. Mitä tulee toiminnan johdonmukaiseen kehitykseen, draamallisen jännityksen alituiseen nousuun ja päähenkilön majesteetilliseen olemukseen, on tämä murhenäytelmä voittamaton antiikin draamallisessa runoudessa. Siinä on ajatuksen ja tunteen syvyyksiä, ja säkeet ovat kuin hiottua marmoria.
Erinäisiä epätodenmukaisuuksia tosin ilmenee näytelmän esihistoriassa — antiikki itse ei ollut sokea tälle seikalle. Paimenen osa näytelmässä on aika omituinen: hän pelastaa kuolemaantuomitun lapsen, hän on mukana hyökkäyksen tapahtuessa ja selviää yksin hengissä, antaakseen myöhemmin kohtalokkaan todistuksensa. Ja kieltämättä tuntuu mahdottomalta selittää, ettei Oidipus koskaan ollut saanut tietää yksityiskohtia edeltäjänsä Laioksen kuolemasta, ja ettei hän itse koskaan ollut kertonut puolisolleen aikaisempia elämänvaiheitaan. Mutta tämä kuuluu — niinkuin Aristoteles jo on osoittanut — tragedian toiminnan ulkopuolelle.
Noudattamalla taannehtivaa sommitteluperiaatetta, jonka myöhäisempänä aikana tapaamme Ibsenillä, on Sophokles tässä esittänyt vain lopullisen katastroofin. Emme näe, kuinka traagillinen tilanne askel askelelta muodostuu, jo draaman alussa se on täysin valmis; toimintana on hitaasti tapahtuva, mutta johdonmukainen ja armoton tosiseikkojen paljastus, tosiseikkojen, jotka jo kauan ovat olleet olemassa, mutta nyt vasta tulevat ilmi.
Ensi kohtauksesta viimeiseen saakka vierii toiminta alituisesti eteenpäin; siinä ei ole mitään pysähdyksiä, ei mitään kuolleita kohtia. Tyvenesti ja juhlallisesti alkaa murhenäytelmä. Sitten saapuu äkkiä oraakkelin vastaus, kehoitus puhdistamaan maan rankaisemalla Laioksen tuntemattoman murhaajan, ja nyt lähtee toiminta viipymättä liikkeelle ja muodostuu katkeamattomaksi syiden sarjaksi. Oraakkelin määräyksen noudattamisen vaikeus aiheuttaa tietäjään turvautumisen; tämän hyvinymmärrettävä kielto ilmaista salaisuutta herättää vihaa Oidipuksessa, jonka kohtuuton kiukunpurkaus taas saa loukatun tietäjän kaiken uhalla paljastamaan totuuden. On luonnollista, että kuningas aavistaa rikollisia tarkoitusperiä Teiresiaan syytöksessä ja että hänen epäluulonsa kohdistuvat Kreoniin. Tämä tulee puhdistautumaan, ja kiihtynyt kohtaus hänen ja Oidipuksen välillä perustelee kuningattaren esiintymisen. Tarkoituksenaan lohduttaa ja tyynnyttää kuningasta herättää Iokaste ensimäisen epäluulon hänen sielussaan; Oidipus ei enää jätä lankaa, josta on saanut kiinni, ja se johtaa hänet askel askelelta kauhistuttavan totuuden paljastumiseen.