Rouva Lorilleux ei virkkanut enää mitään, vaan sulkeutui arvokkuuteensa kauheasti harmissaan siitä, että häntä sanottiin Lehmänhännäksi. Lohduttaakseen Gervaiseä Coupeau puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ja onnistuipa hänen saada hänet iloiseksikin, kun hän kuiskaten hänen korvaansa kertoi hänelle, että heillä taloutta alkaessaan oli pyöreässä summassa seitsemän soun omaisuus, kolme kahden ja yksi yhden soun lantti, joita hän kädellään helisteli housunsa taskussa. Kun oli tultu Boncoeurin hotellin luo, sanottiin toisilleen hyvää yötä suuttuneen näköisinä. Coupeau sanoi molemmille vaimoille, että he olivat tyhmiä, ja juuri kun hän tahtoi työntää heidät toistensa kaulaan, tuli muudan juopunut mies, joka tahtoi mennä ohi oikealta, mutta tekikin äkkimutkan vasemmalle ja heittäytyi juuri heidän väliinsä.

— Kas! sehän on ukko Bazouge! sanoi Lorilleux. Hän on saanut tarpeekseen tältä päivältä.

Gervaise painautui säikähtyneenä hotellin ovea vastaan. Ukko Bazouge oli noin viidenkymmenen vuotias, ruumiinkantaja ammatiltaan. Hänen loan tahraamat mustat housunsa, musta, olalta riippuva päällyslevättinsa ja musta, kuhmuinen ja lutistunut nahkahattunsa osottivat selvään, että hän oli rypenyt katuojassa.

— Älkää pelätkö, hän ei ole häjy, jatkoi Lorilleux. Hän on meidän naapurimme, asuu saman käytävän varrella kolmannessa huoneessa ennenkuin meille tullaan… Hän olisi helisemässä, jos joku hänen esimiehistään näkisi hänet tuollaisessa tilassa.

Ukko Bazouge loukkaantui kumminkin nuoren vaimon pelästyksestä ja alkoi sopertaa:

— Mitä joutavia! Emme me ruumiinkantajat syö ketään… Minä olen yhtä hyvä kuin joku toinenkin, vai mitä? kultuseni… Se on totta, että minä olen juonut jonkun kulauksen! Työllähän sitä saa ja tarvitsevathan vaunutkin rasvaa. Sen minä vain sanon, ettei kukaan teistä olisi kantanut alas sitä kuudensadan naulan painoista herrasmiestä, jonka me toverini kanssa kahden toimme neljännestä kerroksesta katukäytävälle vieläpä aivan ehyenä… Minä pidän iloisista ihmisistä.

Mutta Gervaise peräytyi vielä likemmäksi ovenkolkkaa. Hänelle tuli kova halu itkeä. Mennyttä oli koko hänen tämänpäiväinen tyyni ilonsa. Hän ei enää ajatellutkaan suudella kälyään, hän pyysi Coupeauta ajamaan pois juopunutta. Silloin Bazouge hoiperrellessaan teki filosofin halveksumista osottavan liikkeen.

— Se ei estä teitä sinne joutumasta. Ehkäpä te olette kerran vielä hyvinkin tyytyväinen sinne päästessänne… Niin, minä tunnen naisia, jotka sanoisivat suuret kiitokset, jos tultaisiin heitä noutamaan.

Ja kun Lorilleux lähti viemään häntä pois, kääntyi hän ympäri ja sopersi vielä nikotusten lomassa:

— Kun ihminen on kuollut … kuulkaa se … kun ihminen on kuollut, niin sitä kestää kauvan.