Jacques oli hajamielinen, eikä näyttänyt edes kuulevan mitä hän sanoi. Hän mutisi:
— Mitä hyödyttääkään harkita sitä. Koskeeko se meihin?… Ellei oikeus tiedä mitä se tekee, niin se ei ole meidän asiamme.
Sitten lisäsi hän, kalpein poskin ja tuijottaen kauvas pois.
— Mutta tuota vaimoraukkaa vaan tulee sääli. Onneton, onneton hän.
— Jos joku rohkenisi koskea minun vaimooni, virkkoi Pecqueux kiivaasti, niin minä totta totisesti kuristaisin heidät molemmat. Sitten saisivat toiset huvitelleida lyömällä minulta pään poikki. Se olisi minusta yhdentekevää.
Nyt syntyi vaitiolo, ja Philomène, joka jälleen kaatoi laseihin, oli virnistelevinään ja kohauttavinaan olkapäitänsä. Mutta hänen mielensä oli hyvin liikutettu ja hän vilkuili häneen. Hän laiminlöi itseään nykyjänsä paljon ja oli sangen likainen ja repaleinen, sitten kun Victoire eukon, josta oli jalan taittumisen kautta tullut raajarikko, oli täytynyt luopua paikastaan Pariisin rautatieaseman naistenhuoneessa ja hänet oli otettu erääseen sairaskotiin. Nyt ei hän enään voinut äidillisellä anteeksiantavaisuudellaan pistää hänelle lantteja ja pitää häntä ehjänä ja siistinä, koska hän ei tahtonut, että tuo Havressa oleva syyttäisi häntä siitä, ett'ei hän pitäisi huolta miehestään. Philomène, joka nyt oli mieltynyt Jacquesin siistiyteen ja hienoon näköön, tunsi vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
— Vääntäisitkö sinä niskat nurin Pariisissa olevalta vaimoltasi? kysyi hän morakasti. Ei kai sinun tarvitse peljätä, että kukaan ottaa hänet pois sinulta.
— Häneltä tai joltakin muulta! mutisi Pecqueux.
Mutta, Philomène joi ja rupesi leikkisän näköiseksi.
— Niin, maljasi! Ja jätä minulle vaatteesi, niin minä pesen ja laitan ne, sillä nykyään et sinä tosiaankaan tuota meille kumpaisellekaan kunniaa… Maljanne, herra Jacques!