Jacques vapisi, ikäänkuin olisi hän unesta herännyt. Vaikka hän oli täydellisesti vapaa kaikista omantunnontuskista ja päinvastoin tunsi lievitystä ja ja ruumiillista hyvinvointia, näyttäytyi hänelle Séverinen kuva, ja hänen hellä, tunteellinen luontonsa tuli kyyneliin saakka liikutetuksi. Hän joi maljoja ja kiiruhti sanomaan jotakin, sillä salatakseen levottomuutensa.
— Me saamme sodan, kuten tiedätte.
— Se ei ole mahdollista! huudahti Philomène. Kenen kanssa sitten?
— Preussilaisten kansa. Niin … joku heidän prinsseistään tahtoo päästä Espanjan kuninkaaksi. Muusta ei eilen ollut puhetta kamarissa.
Silloin Philomène tuli pahoille mielin.
— Oh, siitäpä vasta tulee hauskaa! Ikäänkuin ei vaaleissa ja Pariisin katumellakoissa jo olisi ollut tarpeeksi rähinää. Jos syttyy sota, niin se kaiketi ottaa meiltä kaikki miehet?
— Oh, me pääsemme vapaiksi, sillä eihän voitane ottaa väkeä rautatieltä. Mutta joukkojen kuljetuksesta ja muonituksesta syntyy hämminkiä. Mutta tietysti täytyy tehdä velvollisuutensa.
Näin sanoen nousi hän ylös, kun hän huomasi, kuinka Philomène vihdoin oli salaa pistänyt toisen jalkansa hänen jalkansa alle, ja Pecqueux näki sen ja sai veren kasvoihinsa ja alkoi pujoa nyrkkiään.
— Nyt lienee meidän aika lähteä ja mennä maata!
— Niin, se on parasta, änkytti lämmittäjä.