Hän tarttui Philomènen käsivarteen ja likisti sitä niin kovasti, että se olisi voinut mennä poikki. Philomène pidätti tuskanhuudon ja tyytyi kuiskaamaan veturinkuljettajan korvaan, toisen raivoisasti tyhjentäessä lasinsa:
— Varo itseäsi, hän on oikea peto, kun hän on juonut.
Nyt kuului raskaita askelia rappusista ja Philomène peljästyi.
— Se on veljeni! — kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
He eivät olleet ehtineet kahtakymmentä askelta talosta, ennen kun kuulivat korvapuustien äänen, jota seurasi ulvonta. Philomène sai tuntuvan kurituksen, ikäänkuin olisi hän ollut pieni tyttö, joka oli yllätetty nenä hilloastiassa. Veturinkuljettaja pysähtyi ja valmistautui menemään hänen avuksensa. Mutta lämmittäjä pidätti hänet.
— Koskeeko se teihin?… Jospa hän voisi lyödä tuon lutkan kuoliaaksi!
Rue Francois-Mazelinin varrella menivät Jacques ja Pecqueux levolle, sanomatta sanaakaan toisillensa. Heidän ahtaassa huoneessaan heidän vuoteensa melkein koskettivat toisiinsa ja he makasivat kauvan valveilla avoimin silmin ja kuuntelivat toistensa hengitystä.
Seuraavana maanantaina piti oikeudenkäynnin Roubaudin murhajutusta alkaa Rouenissa. Siitä näytti tulevan suuri riemuvoitto tutkintotuomari Denizetille, sillä lakimiesmaailmassa ei tahdottu ollenkaan lakata lausumasta kiitossanoja siitä tavasta, jolla hän oli johtanut tämän sotkuisen ja salaperäisen asian selvittämistä. Se oli mestariteos, sanottiin, hieno analyysi, totuuden loogillinen rakennelma, sanalla sanoen todellinen taideteos.
Saavuttuaan itse paikalle, Croix-de-Maufrasiin, muutamia tunteja Séverinen murhan jälkeen, vangitutti hän Cabuchen. Kaikki osoitti hänet ilmeisesti murhaajaksi: veri, joka virtaili hänen ympärillään ja Roubaudin ja Misardin musertavat todistukset, jotka kertoivat, kuinka he olivat yllättäneet hänet seisomasta yksinään ja hämmentyneenä ruumiin ääressä. Ahdistettuna kysymyksillä miksi ja kuinka hän oli tullut huoneeseen, alkoi hän sammaltaa juttua, jonka tuomari vastaanotti kohauttamalla olkapäitään, koska se tuntui hänestä siinä määrin lapselliselta ja mielettömältä. Hän oli sitä odottanut. Se kummitteli aina ja oli aina kaltaisensa mielikuvituksen synnyttämine murhaajineen, tekaistuine rikoksellisineen, jonka todellinen rikoksellinen sanoi kuulleensa pakenevan pois pimeiden nummien yli. Tuo matkustaja olisi nyt kaukana tipotiessään, jos hän vielä jatkaisi juoksemistaan. Mutta kun häneltä kysyttiin, mitä tekemistä hänellä oli siihen aikaan päivästä talon edustalla, joutui Cabuche hämilleen ja kieltäytyi vastaamasta ja selitti lopuksi, että hän oli ollut ulkona kävelemässä. Olihan lapsellista lausua jotakin tuollaista. Kuinka muuten voitaisiinkaan uskoa tuota salaperäistä tuntematonta, joka murhan tehtyään oli paennut, jättäen kaikki ovet auki jälkeensä ja tutkimatta mitään huonekalua tai ottamatta edes ainoatakaan nenäliinaa mukaansa? Mistä hän olisi tullut ja mitä syytä olisi hänellä ollut tehdä tuo murha?
Jo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun ja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää, kuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi sitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja neljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä mitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt levolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa seuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään, jota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään riidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan yksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä ennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi jaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää mahdottomia lastensatuja.