Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon puuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka hän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten hän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset. Ensimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin metsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta ei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen vaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan odottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän eräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle katsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle. Kun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän tiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta, jolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle joksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen: ainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan. Nyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut: hän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli ollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen oli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut murhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt raiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen väite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan tulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän saattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna puhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan masentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut intohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että ellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine vielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan saisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä. Tästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja täydellinen.
Vaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun kiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä tiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän oli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku henkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän pimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden valtaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut, että ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja löysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla silmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi panna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä hän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan muuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän itsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta. Kun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli ihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt mitään muuta.
Ensi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon johdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän punastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen ensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä epäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä rakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia, jonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa kenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut koskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan saada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä nyt, kun hän oli kuollut.
Mutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka useat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen suunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti hänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain murhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset yhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen ratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta ja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti vastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa! Hän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua santarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta niskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista pahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään raivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen, jonka hän kielsi.
Oltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi, että se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen tuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi löydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa merkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse toimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin aivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa nenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli presidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti etsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren sisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle nyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti, ihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.
Mutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi rajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen suhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen väikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin, hän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita hän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea, mikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia, neuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja kun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä hämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka hän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä hän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina kotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään, miten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä muuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko kertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja hyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu mitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä mitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa aivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän tuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään käsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään. Häntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla rauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.
Seuraavana päivänä tutkintotuomari vangitutti Roubaudin. Vahvana kaikkivaltansa tunnossa laati hän vangitsemismääräyksen eräänä tuollaisena henki-innoituksen hetkenä, jolloin hän uskoi erinomaiseen tarkkanäköisyyteensä, ehtimättä saada riittävästi todistuksia alipäällikköä vastaan. Vaikka vielä oli paljon hämärää ja valaisematonta, aavisti hän, että Roubaud oli kaksoismurhan alkuunpanija, ja hän tuli heti sangen riemuitsevaksi, kun hän sai tiedon siitä keskinäisestä testamentista, jonka Roubaud ja Séverine olivat tehneet notario Colinin luona Havressa viikko sen jälkeen, kun olivat päässeet Croix-de-Maufrasin omistajiksi. Silloin hän jo selitti itselleen asiain koko yhteyden varmalla harkinnalla ja vakuuttavalla voimalla, joka antoi hänen syytöskirjelmänsä rakenteelle niin järkähtämättömän lujuuden, että itse totuus olisi näyttänyt vähemmän todennäköiseltä ja enemmän haaveelliselta ja epäloogilliselta.
Roubaud oli pelkuri raukka, joka ei ollut itse uskaltanut tappaa, vaan oli kahdessa tilaisuudessa käyttänyt Cabuche pedon käsivartta. Ensi kerralla oli hän ollut innokas perimään presidentti Grandmorinin, jonka testamentista hän oli selvillä, ja oli sen vuoksi, kun hän toiselta puolen tunsi Cabuchen katkeruuden presidenttiä kohtaan, Rouenissa työntänyt hänet junaan ja pistänyt veitsen hänen käteensä. Sitten kun nuo kymmenentuhatta frangia oli jaettu, eivät nuo molemmat rikostoverit mahdollisesti olisi enään nähneet toisiansa, ellei murhan olisi täytynyt toista synnyttää.
Ja juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian syvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt, ett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea, koska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha matemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu tarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa oli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä menettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen itseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut tahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen hävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään uhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin lukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen täydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen etäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine himoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen käteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta tuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.
Tämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello, joka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että molemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli se ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen, joka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa ilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska presidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä veitsellä.