— Kas niin, nyt johtaja jo nauraa, Favier jatkoi hämmästyen, kun
Mouret näkyi tovereineen taas ovella.
— Lempo vieköön! ärjäisi Hutin. — Jos uskaltavat pysyttää Robineaun meidän niskoillamme, niin kyllä heillä tulee olemaan hauskaa.
Bourdoncle katsoi Mouret'ta suoraan silmiin. Sitten hän kohautti olkapäitään halveksivasti, merkiksi että hän oli ymmärtänyt ja että asia oli hänestä kovin typerä. Bouthemont jatkoi valituksiaan; myyjät uhkasivat lähteä pois, ja joukossa oli sangen eteviä miehiä. Mutta vasta kun hän kertoi mitä huhuiltiin Robineaun ja Gaujeanin hyvistä väleistä ja miten viimeksimainittu oli tarjoutunut auttamaan Robineauta mitä laajimmalla luotolla, jos hän suostuisi asettumaan itsenäisenä kauppiaana Naisten Aarreaitan kilpailijaksi, hänen kuulijansa hämmästyivät. He vaikenivat hetkeksi. Vai oli Robineaulla sota mielessä. Mouret oli aivan vakava, mutta hän oli halveksivinaan koko asiaa, ikäänkuin se ei olisi ollut minkään arvoinen. Tottapa oli aikaa päättää, kun oli ensin puhuttu Robineaun kanssa. Sitten hän puhui leikkiä laskien Bouthemont'ille hänen isästään, joka pienestä Montpellier'n kaupastaan oli vähän aikaa sitten tullut Pariisiin ja ällistynyt astuessaan suunnattomaan halliin, jossa hänen poikansa hallitsi. Naurettiin vieläkin, kun muistettiin, miten ukko oli vihastuneena väittänyt kaikki uudenaikaiset puuhat mitättömiksi ja ennustanut niille surkeaa loppua.
— Tuossahan Robineau tuleekin, Bouthemont kuiskasi. — Olin lähettänyt hänet varastontarkastukseen välttääkseni ikävyyksiä… Suokaa anteeksi, että pysyn pyynnössäni, mutta asia on niin pitkällä, että täytyy toimia.
Samassa Robineau kulki tervehtien heidän ohitseen ja meni syömään aamiaista.
— Hyvä on. Tottapa nähdään.
He lähtivät. Hutin ja Favier odottivat yhä. Kun heitä ei enää näkynyt, he huoahtivat helpotuksesta. Aikoikohan johtokunta nyt joka aterialla tulla heidän suupalojaan laskemaan? Muutenkaan ei kovin hauskaa ollut, saatikka sitten, jos ei enää saanut rauhassa syödäkään. He olivat nähneet Robineaun palaavan, ja tämä oli näyttänyt olevan niin hyvällä tuulella, että heitä alkoi epäilyttää juonensa onnistuminen. He hiljensivät äänensä ja koettivat löytää uusia moittimisen aiheita.
— Nälkäänhän tässä nääntyy, Hutin jatkoi. — Kovempi on nälkä vielä pöydästä noustessa.
Kuitenkin hän oli syönyt kaksi jälkiruoka-annosta, omansa ja sen myyjän, jolle hän oli luovuttanut riisivanukkaansa. Äkkiä hän huudahti:
— Minä siitä viis! Otan lisää ja maksan… Victor, kolmas jälkiruoka tänne!