— Siinäpä olette, sanoi Baudu. — Varokaa, etteivät aja päällenne.
Kaupassa sama ahdistava tunne valtasi Denisen. Sekin oli synkistynyt, vaipunut toivottomuuden uneen. Nurkat olivat tyhjyyttä ja varjoa täynnä, kaapit ja pöydät tomun peitossa. Verkapakoista, joita kukaan ei enää liikuttanut, lähti kellarimainen haju. Kassan luona rouva Baudu ja Geneviève istuivat liikkumattomina ja ääneti niinkuin yksinäisessä paikassa, jossa ei tarvitse pelätä kenenkään häiritsevän. Äiti päärmäsi pyyheliinoja, tytär, kädet hervottomina riippuen, katseli tyhjyyttä ympärillään.
— Iltaa, täti, sanoi Denise. — Olen hyvin iloinen, että saan tavata teidät jälleen, ja jos olen tuottanut teille mielipahaa, niin pyydän teiltä anteeksi.
Rouva Baudu suuteli häntä liikuttuneena.
— Lapsi raukka, vastasi hän, — jos minulla ei muuta surua olisi, niin ei tosiaankaan olisi valittamisen syytä.
— Iltaa, serkku kulta, jatkoi Denise suudellen Genevièveä poskelle.
Tämä säpsähti kuin unesta heräten. Hän vastasi suutelemalla vuorostaan Deniseä tietämättä mitä sanoa. Sitten he tervehtivät Pépétä, joka ojensi pienen kätensä. Sovinto oli tehty.
— Kas niin, kello on kuusi. Mennään nyt syömään, sanoi Baudu. — Miksi
Jean ei ole mukana?
— Hänen piti tulla, sopersi Denise hämillään. — Tänä aamuna tapasin hänet, ja hän lupasi nimenomaan tulla… Ei häntä pidä odottaa, varmaankaan hänen mestarinsa ei ole laskenut häntä.
Hän arvasi, että Jeanilla olisi taas jotakin outoa kerrottavaa, ja koetti jo edeltäpäin puolustella häntä.