Vaikeampi oli ilmoittaa Bourras'lle uutinen. Kumminkin Denisen vihdoin oli pakko sanoa itsensä irti, mutta hän teki sen vavisten, sillä hän pelkäsi loukkaavansa vanhusta, jolle oli niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Ukko raivosi aamusta iltaan hermostuneena rakennuspaikan korviasärkevästä hälinästä. Rakennusainekuormat piirittivät lakkaamatta hänen kauppaansa; rautakanget jyskyttivät hänen seiniään, niin että koko myymälä tärisi, ja sateenvarjot ja kepit kolisivat vastakkain vasaroiden takoessa. Koko hökkeli tuntui olevan hajoamaisillaan tehdessään yksin vastarintaa yleiselle hävitykselle. Mutta pahinta oli, että arkkitehti, joka ei muuten päässyt yhdistämään Aarreaitan entisiä osastoja Duvillard'in talon osastoihin, oli päättänyt kaivaa käytävän osastoja erottavan pienen talon alitse. Kun talo oli Mouret'n kauppahuoneen hallussa ja vuokrasopimuksessa oli määräys, että vuokralaisten oli kestettävä talon korjauksista johtuvat vauriot, ei esteitä tuntunut olevan, ja eräänä aamuna työ pantiin alulle. Bourras oli vähällä saada halvauksen. Eikö siinä tarpeeksi, että häntä ahdistettiin joka puolelta, oikealta, vasemmalta, takaa. Pitikö heidän vielä murtaa häneltä perustus! Bourras ajoi muurarit pois ja nosti asiasta oikeudenkäynnin. Korjaustöihin heillä sopimuksen mukaan oli oikeus, sen hän myönsi, mutta nämä olivat kaunistamistöitä. Naapurit luulivat, että hän voittaisi, mutta takeita ei ollut. Joka tapauksessa siitä tuntui tulevan pitkä juttu, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla tätä outoa ja loputonta kaksintaistelua.
Sinä päivänä, jolloin Denise vihdoinkin päätti puhua Bourras'lle, tämä oli käynyt asianajajansa luona.
— Uskoisitteko? hän huusi tervehdykseksi Deniselle. — Nyt he jo väittävät, että taloni perustus ei ole tarpeeksi luja ja että se vaatii korjauksia… Tuhat tulimmaista! Kyllikseen he ovat tärisyttäneet sitä kirotuilla koneillaan. Ihmekö se, jos se särkyy!
Kun Denise sitten ilmoitti aikovansa muuttaa pois ja palata Naisten Aarreaitan palvelukseen tuhannen frangin vuosipalkasta, vanhus hämmästyi niin suuresti, että mitään sanomatta kohotti vanhat, vapisevat kätensä taivasta kohti. Uutinen teki häneen niin masentavan vaikutuksen, ettei hän enää pysynyt pystyssä, vaan istuutui tuolille. Vähän aikaa vaiti oltuaan hän kysyi:
— Entä pienokainen?
— Rouva Gras ottaa hänet takaisin, Denise vastasi. — Hän piti pojasta paljon.
He olivat taas vähän aikaa puhumatta. Denisestä olisi ollut parempi, jos ukko olisi suuttunut, kiroillut ja lyönyt nyrkkiä pöytään, sillä häntä säälitti vanhuksen ilmeinen liikutus. Ja niin Bourras tointuikin ja alkoi ärjyä:
— Tuhat frangia! Kannattaahan sellaisesta palkasta mennä… Vielä te sinne kaikki menette. Mutta menkää vain ja jättäkää minut yksin! Niin, yksin, kuuletteko! Onhan ainakin yksi, joka ei taivu… Ja sanokaa heille, että aion voittaa juttuni, vaikka siihen menköön viimeinen paitani.
Denisen piti muuttaa Robineaun luota kuukauden lopussa. Hän oli käynyt Mouret'n puheilla ja kaikesta oli sovittu. Eräänä iltana, kun hän palasi kotiin, hän tapasi Delochen, joka odotti häntä porttikäytävässä. Tämä oli vasta kuullut uutisen ja oli varsin hyvillään. Koko tavaratalo puhui siitä, hän sanoi. — Ja iloisena hän kertoi Deniselle mitä osastoilla huhuiltiin.
— Näkisitte vain, kuinka noloilta osastoneidit näyttävät!