Sitten hän keskeytti jatkaakseen:
— Tulipa mieleeni. Muistattehan Clara Prunairen. No niin, hän kuuluu olevan isännän kanssa hyvissä väleissä… Ymmärrättehän?
Deloche punastui. Mutta Denise kävi kalpeaksi ja kysyi kiivaasti:
— Herra Mouret'nko kanssa?
— Niin, kuka olisi voinut uskoa. Tyttö, joka muistuttaa hevosta… Tuo pieni valkotavaroiden myyjätär, joka viime vuonna saavutti isännän suosion, oli ainakin sievä. No niin, oma asiansahan se on.
Denisen päätä pyörrytti, kun hän palasi kotiin. Lieneekö se ollut sitä, että hän oli liian kiireesti noussut portaat ylös? Hän nojautui ikkunaan, ja äkkiä Valognes muistui hänelle mieleen. Hän näki edessään aution kadun ja sammaloituneen kivetyksen, jota hän lapsena katseli ikkunastaan. Ja hänet valtasi kipeä kaipaus. Siellä hän olisi tahtonut elää, unohdettuna ja piilossa pikkukaupungin häiriintymättömässä rauhassa. Pariisin meno hermostutti häntä. Hän vihasi Naisten Aarreaittaa. Miksi hän oli suostunut palaamaan sinne? Kärsimyksiä kai se hänelle vieläkin tarjosi. Eivätkö Delochen kertomukset ahdistaneet nyt jo oudosti hänen sydäntään! Tietämättä miksi, hän purskahti itkuun ja vetäytyi ikkunasta. Hän itki kauan, ja kyyneleet rauhoittivat hänen mieltään ja soivat hänelle rohkeutta.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, kun Robineau oli lähettänyt hänet asioille ja hän sattui matkallaan kulkemaan Vanhan Elbeufin ohi, hän näki ikkunasta, että Colomban oli yksin puodissa. Hän pistäytyi sisään. Baudu oli perheineen ruoalla; haarukoiden kilinää kuului myymälän takana olevasta huoneesta.
— Tulkaa vain, sanoi Colomban. — He ovat syömässä.
Mutta Denise käski hänen olla hiljaa vetäen hänet nurkkaan. Hän sanoi kuiskaten:
— Minä tahdoin tavata teidät… Te olette sydämetön. Ettekö näe, että
Geneviève rakastaa teitä ja että hän kuolee siitä aivan.