Deniseä värisytti. Eilisillan kuume kai häntä vieläkin puistatti. Colombaniin tämä odottamaton hyökkäys teki niin masentavan vaikutuksen, ettei hän tiennyt mitä vastata.
— Kuuletteko, Denise jatkoi, — Geneviève tietää, että rakastatte toista. Hän sanoi sen minulle ja itki kuin mieletön… Voi parkaa! Hän on kovin laiha. Olisittepa nähnyt hänen käsivartensa. Aivan teki mieli itkeä… Sanokaa, ette kai tahdo, että morsiamenne kuolee?
Syvästi liikuttuneena Colomban vastasi vihdoin?
— Ei kai hän ole sairas… Liioittelette varmaan… En ainakaan minä ole huomannut… Ja hänen isänsä se viivyttää häitä.
Deniseä valhe ei pettänyt. Hän kyllä ymmärsi, että setä olisi taipunut, jos sulhanen olisi vaatinut. Mutta vaikka Colomban valehteli, hänen hämmästyksensä ei ainakaan ollut teeskentelyä. Hän ei ollut todellakaan huomannut mitään, ja Denisen ilmoitus oli hänelle sangen epämiellyttävä. Niin kauan kuin hän ei tiennyt mitään, ei hänen ainakaan tarvinnut kärsiä.
— Ja kenenkä tähden te hänet hylkäätte? jatkoi Denise. — Jonninjoutavan tähden!… Ettekö te siis tiedä minkä arvoinen kaipuunne kohde on? En ole tähän asti tahtonut tuottaa teille pahaa mieltä, olen vältellyt kysymyksiänne… Mutta nyt sen kuulette! Niin, hän menee vaikka kenen kanssa. Te ette saa häntä koskaan tai jos saatte, niin saatte kuten muutkin, hetkeksi, sivumennen.
Colomban kuunteli häntä kalpeana, mutta joka kerran, kun Denise sinkautti uuden syytöksen Claraa vastaan, hänen huulensa värähtivät. Denise julmuudestaan nauttien kiihtyi yhä enemmän, niin ettei itsekään tiennyt mitä sanoi.
— Ja jos tahdotte tietää, hän sähähti lopuksi, — niin hän huvittelee
Mouret'n seurassa! Siinä sen kuulitte!
Hänen äänensä sortui, ja hän tuli vielä kalpeammaksi kuin Colomban. He katsoivat vähän aikaa toisiinsa. Sitten Colomban sopersi:
— Rakastan häntä.