— En luule, rouva Frédéric, tämä vastasi. — Hän ei mahda olla kovinkaan kaukana, koska ei sanonut mitään lähtiessään.
Denise jäi saatuaan vastauksen ovelle seisomaan. Tuoleja oli kyllä, mutta kun kukaan ei tarjonnut niitä hänelle, hän ei uskaltanut istuutua, vaikka oli levottomuudesta aivan voimaton. Nähtävästi myyjättäret arvasivat mitä asiaa hänellä oli, sillä he vilkuilivat häneen syrjästä, riisuivat hänet katseillaan alastomaksi, vihamielisesti, sellaisten ihmisten tavoin, jotka ruokapöydässä eivät mielellään siirry lähemmäksi toisiaan antaakseen tilaa muille nälkäisille. Hänen ahdistuksensa lisääntyi, ja jotakin tehdäkseen hän varovaisin askelin siirtyi ikkunan luo katsomaan kadulle. Juuri hänen edessään oli Vanha Elbeuf, joka ruosteenvärisine julkisivuineen ja elottomine ikkunoineen näytti niin rumalta ja onnettomalta hänen nykyisen ympäristönsä komeuteen ja vilkkauteen verrattuna, ettei hän voinut olla kärsimättä, ja se vain lisäsi hänen pahaa mieltään.
— Katsokaa, kuiskasi pitkä Prunaire pienelle Vadonille, — katsokaa hänen kenkiään?
— Ja hänen pukuaan! kuiskasi toinen.
Vaikka Denise seisoi selin, hän tunsi kuinka he ahmivat häntä katseillaan. Mutta hän ei tuntenut vihaa heitä kohtaan. He eivät kumpikaan olleet kauniita, yhtä vähän pitkä punatukkainen hevosennaama kuin pieni piimäihoinenkaan, jonka pehmeät kasvot olivat kuin luuttomat. Clara Prunaire, puukenkientekijän tytär Vivet'n metsistä, oli joutunut Mareuilin linnan kamaripalvelijoiden viettelemäksi ollessaan ompelijana kreivittären luona. Oltuaan sitten vähän aikaa eräässä Langres'in muotikaupassa hän oli tullut Pariisiin, jossa hän koetti kostaa miehille isä Prunairen hänelle muinoin jakamat korvapuustit. Marguerite Vadon sitävastoin oli syntynyt Grenoblessa, jossa hänen vanhemmillaan oli palttinakauppa. Naisten Aarreaittaan hänet oli lähetetty erään tekemänsä virheen johdosta, hän oli synnyttänyt lapsen, jonka isä oli hävinnyt teille tietymättömille. Marguerite käyttäytyi nyttemmin nuhteettomasti, ja hänen piti palata kohta kotiin isän liikettä hoitamaan ja menemään naimisiin serkkunsa kanssa, joka odotti häntä.
— No jopa jotakin, sanoi Clara, — tuosta ei meillä ole mihinkään.
Mutta tytöt vaikenivat huomatessaan noin neljänkymmenenviiden ikäisen naisen lähestyvän. Hän oli Aurélie rouva, lihava nainen, jonka musta silkkipuku, ahtaasti pingottuen hartioille ja upealle povelle, loisti kuin haarniska. Hänen tumman, jakaukselle kammatun sileän tukkansa alta katseli kaksi suurta liikkumatonta silmää; hänen ankara suunsa ja leveät, hiukan riippuvat poskensa toivat mieleen roomalaisen keisarin kipsinaamion, johon osastonjohtajattaren arvokkuus loi tarpeellisen majesteettisuuden.
— Neiti Vadon, hän sanoi hermostuneella äänellä, — te ette ole siis eilen toimittanut työhuoneeseen tyköistuvaa mallipukua.
— Siihen oli tehtävä korjaus, vastasi myyjätär — rouva Frédéric otti sen minulta.
Alajohtajatar haki kaapista kaivatun puvun, ja tutkinto jatkui. Kaikkien täytyi väistyä Aurélie rouvan tieltä, kun hän käytti arvovaltaansa. Hän oli sangen turhamainen eikä kärsinyt kuulla itseään puhuteltavan miehensä nimellä, joka ei hänestä ollut minkään arvoinen, ja häveten isänsä ovenvartijatointa hän kehui olevansa oman liikkeen omistavan räätälin tytär. Hän oli ystävällinen ainoastaan niitä myyjättäriä kohtaan, jotka alistuen ja liehakoiden ihailivat hänen erinomaisuuttaan. Aiemmin omistamassaan ompeluliikkeessä hän oli katkeroitunut huonosta onnesta, joka häntä vainosi, ja hän oli kironnut kohtaloa, joka annettuaan hänelle tarpeeksi vankat hartiat kantamaan rikkautta kielsi hänet rikastumasta ja tuotti alituisia vastuksia. Ja vieläkin, menestyttyään Naisten Aarreaitassa, jossa hän ansaitsi kaksitoistatuhatta frangia vuodessa, hän oli yhä jotenkin katkera ja kohteli tylysti tulokkaita, niinkuin elämä oli alussa kohdellut häntä tylysti.