Jantrou naurahti, uskalsi vihjata yliprokuratori Delcambre'en, rakastajaan, joka maksoi hänen laskujaan — silloinkuin hän niitä yleensä maksoi.
"Ja ystävänne, eivätkö hekään saa mitään tietää hovista tai oikeuspalatsista?"
Vapaaherratar ei ollut ymmärtävinään mitään ja jatkoi rukoilevalla äänellä siirtämättä silmiään hänestä:
"Kas niin, olkaa nyt kiltti, kyllä kai te tiedätte jotain?"
Jantrou oli hullaantunut kaikkiin hameisiin, joita hänen tielleen sattui, ja hän oli jo kerran ennen ajatellut omistaa tämän pörssipelaajattaren, joka oli niin luottavainen häntä kohtaan. Mutta hänen ensimäisen sanansa, hänen ensimäisen liikkeensä johdosta oli vapaaherratar hypännyt ylös niin torjuvana, niin halveksivana, että hän oli ijäksi päättänyt olla uusimatta yritystään. Tuo mies, jonka hänen isänsä oli potkinut portaita alas … ei, ei koskaan! Niin pitkälle ei vapaaherratar ollut vielä ehtinyt.
"Miksi pitäisi minun olla kiltti?" sanoi hän. "Ettehän tekään ole minua kohtaan."
Vapaaherratar otti heti vakavan ilmeen ja hänen silmänsä iskivät kylmästi. Hän käänsi selkänsä mennäkseen, silloin sanoi Jantrou suuttuneena kiusottaakseen häntä:
"Tehän kohtasitte Saccard'in ovella. Miksi ette käänny hänen puoleensa?
Hänet te voitte kääriä sormenne ympäri."
Vapaaherratar kääntyi nopeasti.
"Mitä te tarkotatte?"