Hamelin'in silmät täyttyivät tuskan ja harmin kyyneleillä. Hän oli Romassa onnellisesti laskenut suuren katolilaisen pankin, "pyhän haudan aarrekammion" perustuksen, jonka tarkotuksena oli lähestyvinä kovina aikoina suojella paavia uskottomien vainoilta ja korottaa hänet Jerusalemin valtaistuimelle. Ja kaikki nämä ylpeät unelmat olivat nyt pirstaleina pelihimon vuoksi. Hänen matkustaessaan oli asema ollut loistava, kirjanpäätös oli antanut mainion tuloksen, kassat olivat täynnä miljonia, liike oli kohonnut sellaiseen kukoistukseen, että se hämmästytti koko mailmaa, ja kun hän palasi, olivat miljonat menneet, koko yritys kukistunut, musertunut palasiksi, sen sijalla oli vain ammottava musta aukko, mistä tuli lie puhjennut esiin. Hänen hämmästyksensä yhä yltyi, kiivaasti vaati hän selityksiä, halusi tietää, mikä salaperäinen mahti oli saanut Saccard'in hävittämään luomansa mahtavan rakennuksen, repimään sen alas kivi kiveltä, samaan aikaan kun hän työskenteli sen täydellisentämiseksi.
Saccard vastasi selvästi ja täsmällisesti, lainkaan suuttumatta. Ensi hetken mielenliikutuksesta oli hän jo tointunut ja hänen toivonsa oli herännyt jälleen. Isku oli ollut niin kauhea, koska oli ollut petos pelissä, mutta vielä ei ollut mitään menetetty, hän korvaisi koko vahingon. Muuten ei hän lainkaan tunnustanut tehneensä virheitä; ehkä oli hän kulkenut eteenpäin hieman liian rohkeasti, mutta muutoin oli hän tehnyt vain sen, minkä jokainen pankinjohtaja olisi tehnyt hänen sijassaan. Eikä hän millään muotoa luopunut jättiläisajatuksestaan: hän toivoi vielä voivansa ostaa kaikki osakkeet ja lyövänsä siten Gundermann'in perinpohjin. Hänellä oli ollut liian vähän rahaa käsissään, siinä kaikki. Nyt alkaisi hän taas alusta. Seuraavana maanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous ja hän oli aivan varma, että osakkeenomistajat tekisivät välttämättömät uhraukset; hänen tarvitsisi vain sanoa yksi ainoa sana ja he toisivat kaikki, mitä heillä oli. Sen lisäksi voisi käyttää niitä pienempiä summiakin, joita toiset suuret pankkihuoneet jättivät hänelle päivittäin peläten liian äkillistä sortumista, joka voisi järkyttää heidän omaakin luottoaan. Kun pula olisi ohitse, saisi kaikki taas entisen loistavan muotonsa.
"Mutta", keskeytti Hamelin, joka jo oli tyyntynyt toisen kylmäverisyyden johdosta, "ettekö te sitten huomaa, että kilpailijamme avustuksellaan haluavat ensin pelastaa oman nahkansa ja sitten tehdä meidän lankeemuksemme vielä syvemmäksi? Enimmän saattaa minut levottomaksi se seikka, että Gundermann on mukana tässä jutussa."
Sillä Gundermann oli aivan oikein ollut ensimäisenä tarjoamassa apuaan silmänräpäyksellisen vararikon estämiseksi; hän oli ollut pakotettu pistämään tuleen naapurin talon, mutta käytännöllisenä miehenä tuli hän nyt itse vesiämpärin kera sammuttamaan, ettei koko kortteli pääsisi palamaan. Hän piti vain kunnianaan olla mailman ensimäinen rahakauppias, rikkain, viisain, mies, joka oli luopunut kaikista maallisista nautinnoista ja eli ainoastaan rikkauttaan lisätäkseen.
Saccard teki kärsimättömän liikkeen; häntä kiukutti tuo voittajan viisaus ja sävyisyys.
"Oh, Gundermann! Hän pelaa jalomielisesti, hän uskoo musertavansa minut jaloudellaan."
Tuli hiljaisuus ja nyt puhkesi Caroline vihdoinkin puhumaan:
"Olen antanut veljeni puhua puhuttavansa, rakas ystävä, hän on sanonut vain sen, minkä hän oli oikeutettu sanomaan surussaan ja kiihtymyksessään tapahtuman johdosta. Mutta meidän asemamme on minusta aivan selvä — eikö totta? — enkä minä usko, että meidän asiamme ovat niinkään hullulla tolalla, vaikkapa pahinkin tapahtuisi. Tiedätte itse, mistä kurssista minä olen myynyt osakkeeni; kukaan ei voi sanoa, että veljeni on ollut kohottamassa kurssia niin mielettömän korkealle saadakseen itse osakkeistaan enemmän. Jos romahdus tapahtuu, niin tiedämme kyllä, mitä meidän on tehtävä. Myönnän, etten hyväksy teidän kiihkeitä toiveitanne. Mutta olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että meidän täytyy taistella viimeiseen asti, eikä minun veljeni riistä rohkeuttanne ja taisteluhaluanne, siihen voitte luottaa."
"Ei, luonnollisesti", selitti Hamelin, joka oli väsynyt koko puuhaan, "luonnollisesti ei päähänikään pälkähdä panna esteitä tiellenne. Jos voin olla teille hyödyksi, olen vapaasti käytettävänänne."
Ja vielä kerran, vaikka näytti niin uhkaavalta, rauhotti Saccard heitä, lietsoi heihin rohkeutta ja erosi heistä seuraavin salaperäisin sanoin: