"Nukkukaa rauhassa! Vielä en voi selviytyä, mutta olen aivan varma, että minä ennen tulevan viikon loppua saan aluksen jälleen purjehduskuntoon."
Tämän lauseen, jota hän ei tarkemmin selittänyt, toisti hän kaikille talon ystäville, kaikille asiakumppaneille, jotka levottomina tulivat anomaan hänen neuvoaan. Beauvilliers'ille, Maugendre'lle, Sédille'lle, Dejoie'lle ja muille. Hän otti heidät vastaan tyynesti kuin sotapäällikkö ja lohdutti heitä voimakkain sanoin; kun he sanoivat myyvänsä osakkeensa, vaihtavansa ne rahaksi vaikkapa tappiostakin, suuttui hän, kielsi heitä jyrkästi tekemästä sellaista tyhmyyttä ja antoi heille kunniasanansa, että hän taas kohottaa kurssin 2,000, jopa 3,000:kin frangiin. Jollei mitään odottamatonta tapahtuisi ennen maanantaita, jos hän vain saisi aikaa kutsua kokoon ylimääräisen yhtiökokouksen, ei tulisi löytymään yhtään ainoata, joka epäilisi, ettei hän kykene kohottamaan Yleispankkia alennustilastaan.
Saccard oli ajatellut veljeään Rougon'ia, ja siitä kaikkivoivasta avusta puhui hän verhotuin sanoin. Hän oli tavannut Daigremont'in, tuon kavaltajan, ja soimatessaan häntä katkerasti saanut vastauksen: "Rakas ystäväni, en minä, vaan veljenne heitti Teidät laidan yli." Ja olihan vastaansanomatonta, että mies oli oikeassa; hän oli ryhtynyt yhtymään sillä nimenomaisella ehdolla, että Rougon oli mukana; senvuoksi oli varsin luonnollista, että hän huomatessaan hänen ylhäisyytensä olevan ilmisodassa Yleispankkia vastaan oli vetäytynyt puuhasta erilleen. Se oli puolustus, jota vastaan ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Saccard huomasi nyt, minkä mahdottoman virheen hän oli tehnyt rikkoessaan välinsä veljensä kanssa, joka olisi voinut suojella häntä, tehdä hänen henkilönsä niin pyhäksi, ettei kukaan olisi uskaltanut täydellisesti musertaa häntä, niinkauan kuin suuri mies seisoi hänen takanaan. Ja niin tapahtui yksi suurimpia alennuksia hänen elämässään: hän päätti pyytää Huret'n sanomaan hänen puolestaan hyvän sanan veljelleen. Muuten säilytti hän uhkaavan puhetapansa, kieltäytyi häviämästä Parisista, vaati Rougon'in apua aivan kuin jotain, joka on itsestään selvää; olihan veljellä suurempi syy kuin hänellä itsellään välttää häväistysjuttua. Seuraavana päivänä odotti hän Huret'n käyntiä, mutta sai ainoastaan kirjeen, jossa verrattain epämääräisin sanoin kehotettiin häntä olemaan kärsivällinen ja odottamaan onnellista päätöstä, jolleivät olosuhteet panisi liian suuria esteitä tielle. Hän tyytyi näihin riveihin, pitäen niitä lupauksena siitä, että veli pysyisi puolueettomana.
Mutta asianlaita oli oikeastaan sellainen, että Rougon oli nyttemmin päättänyt tehdä vaarattomaksi tämän perheen tuhoatuottavan jäsenen, joka vuosikausia oli häirinnyt häntä ja pitänyt häntä alituisen kauhun vallassa likaisilla yrityksillään. Jos romahdus tapahtuisi, oli hän päättänyt asian antaa mennä menojaan. Koska Saccard ei kerran hyvällä tahtonut jättää maata, oli hänet pakotettava tekemään se auttamalla häntä pakenemaan, sen jälkeen kun ensin hänet oli langetettu ankaran tuomion alaiseksi.
Muuten ei ministerin asema tähän aikaan ollut lainkaan miellyttävä, sen perästä kun hän muistettavassa puheessaan oli selittänyt kamarille, ettei Ranska koskaan tulisi sallimaan Italian valtaavan Romaa. Katolilaiset olivat heti ilmaisseet suosionsa, jota vastoin kolmas sääty, jonka mahti päivä päivältä kasvoi, oli sangen tyytymätön, ja ministeri huomasi selvästi, että tämä puolue tulevaisuudessa liittyisi vapaamielisiin bonapartisteihin ja työskentelisi hänen kukistamisekseen, jollei hän tekisi sille jotain myönnytystä. Se myönnytys, se uhri, jonka hän heille tarjoaisi, voisi sangen sopivasti olla Yleispankki, jota Roma suojeli ja josta oli paisunut levottomuutta herättävä voima. Ja tätä hänen päätöstään oli lujittanut hänen virkaveljensä rahaministerin ilmotus, joka uutta valtiolainaa suunnitellessaan oli tavannut Gunderman'in ja suuret juutalaiset pankkihuoneet hyvin vastahakoisina. He olivat tehneet ymmärrettäväksi, etteivät he aikoneet suostua sellaiseen yritykseen, niinkauan kuin rahamarkkinat saattoivat epävarmoiksi eräitten seikkailijoitten mielettömät keinottelut. Gundermann vietti voittojuhlaansa. Ja Rougon hyväksyi rahaministerin mielipiteen, että parempi oli sietää Gundermann'ia rahamarkkinoitten kuninkaana kuin sallia kiihkokatolisten päästä pörssin ja koko mailman herroiksi.
Kerrottiin vielä, että oikeusministeri Delcambre, joka ei koskaan voinut unhottaa vihaansa Saccard'ia kohtaan, oli ilmottanut Rougon'ille antavansa oikeuden tehdä tehtävänsä siinä tapauksessa, että pankin asiat joutuisivat oikeuden käsiteltäviksi, ja että hänen ylhäisyytensä silloin oli huudahtanut: "jos te voitte vapauttaa minut hänestä, olen teille kiitollinen koko elämäni ajan". Kun kerran Rougon jätti Saccard'in pulaan, oli tämä ilman epäilystä hukassa. Delcambre, joka ministeriksi tulonsa jälkeen oli vaaninut kostoa, näki nyt ilokseen, että hänen vihollisensa mielettömät halut olivat johtaneet hänet lain sallimille rajoille ja odotti vain sopivaa aihetta antaakseen pankkitirehtöörin vangitsemismääräyksen.
Eräänä aamuna saapui Busch Oikeuspalatsiin mieletönnä vihasta sen johdosta, ettei hän jo kauan aikaa sitten ollut ryhtynyt tekoihin Saccard'ia vastaan. Jollei hän pitäisi kiirettä, ei hän koskaan saisi penniäkään niistä 4,000, jotka rouva Méchain vielä oli saamassa pikku Victorin hoidosta. Busch'in suunnitelma oli aivan yksinkertaisesti panna toimeen suuri häväistysjuttu; hän aikoi syyttää Saccard'ia alaikäisen ryöstöstä, mikä antaisi Busch'ille aihetta vetää esille joukon sameita yksityiskohtia, väkivallanteko äitiä kohtaan ja kurjuus, jossa Victor oli saanut kasvaa. Sellainen oikeusjuttu Yleispankin johtajaa vastaan juuri nyt, jolloin kaikki puhuivat uhkaavasta pulasta, panisi varmaan koko Parisin liikkeelle, ja Busch toivoi, että Saccard heti ensimäisellä uhkauksella suostuisi maksamaan.
Mutta oikeudenjäsen, jonka kanssa hän joutui puheisiin, eräs itsensä Delcambre'n sukulainen, kuunteli hänen juttuansa kärsimättömänä ja väsyneen näköisenä. Ei, ei, sellainen akkojen lörpötys ei voinut olla minkään oikeusjutun aiheena. Busch joutui suunniltaan ja alkoi puhua pitkämielisyydestään, kun virkamies äkkiä keskeytti hänet hänen kertoessaan, että hän oli ollut kylliksi tyhmä tallettaakseen rahojaan Yleispankkiin. Mitä? Hänellä oli rahoja talletettuna pankkiin, jota uhkasi vararikko joka hetki, eikä hän etsinyt tuomioistuimen apua? Mikään ei voinut olla yksinkertaisempaa, hänen tarvitsi vain jättää syyte epärehellisestä menettelystä, sillä oltiin jo teillä, jotka johtavat vararikkoon. Niin hänen oli tehtävä, jos hän aikoi päästä Saccard'in kimppuun, eikä tuon toisen typerän ja sentimentaalisen jutun avulla. Busch vaipui ajatuksiinsa kuullessaan uuden neuvon; hän älysi, että Yleispankki olisi mennyttä kalua, jos Saccard vangittaisiin. Hän ei voinut päättää varmasti ja vastasi, että hän ajattelee asiaa ja tulee sitten uudestaan, minkä johdosta Delcambre'n sukulaisen täytyi pistää kynä hänen käteensä ja sanella hänelle haaste epärehellisestä menettelystä. Busch oli tuskin ehtinyt oven taakse, kun lakimies, intoa hehkuen, lähti enonsa, oikeusministerin luo papereineen. Nyt oli asia selvä.
Seuraavana päivänä oli Saccard'illa pitkä keskustelu pankin tilintarkastajien ja sen lainopillisen asiamiehen kanssa; oli tarkastettava ne laskelmat, jotka hän aikoi esittää yhtiökokoukselle. Tämä pankki, joka vajaa kuukausi sitten oli omistanut lähes 200 miljonaa, ei ollut voinut maksaa hävinneille liiketuttavilleen muuta kuin pari sataa tuhatta frangia. Kauppatuomioistuin oli julistanut pankin konkurssitilaan pankin kirjoja tarkastamaan valitun asiantuntevan tarkastajan lyhyen ilmotuksen johdosta. Siitä huolimatta vakuutti Saccard yhä pelastavansa aseman. Hän odotti juuri sinä päivänä vastausta vekselivälittäjäin syndikatilta akordiprosentin suhteen, kun palvelija ilmotti, että kolme herraa halusi puhutella häntä viereisessä huoneessa. Hän kiiruhti sinne ja tapasi poliisikomisarion kahden apulaisen keralla, jotka viipymättä vangitsivat hänet. Vangitsemismääräys oli annettu heti kauppatuomioistuimen ilmotuksen jälestä, joka osotti, että pankin kirjoja ei oltu pidetty säännöllisesti, ja erittäinkin Busch'in ilmiannon johdosta, josta kävi selville, että hänen pankkiin korkoa kasvamaan tallettamiaan varoja oli käytetty aivan toisella tavalla. Samaan aikaan vangittiin myös Hamelin asunnossaan. Nyt oli kaikki toivo turhaa; kaikki näyttivät liittoutuneen saattaakseen onnettomuuden täydelliseksi. Yleistä yhtiökokousta ei voitu pitää, Yleispankki oli mennyttä kalua.
Caroline ei ollut kotona, kun veli pidätettiin, ja tämä ehti vain kirjottaa hänelle kiireessä muutamia rivejä. Kotiin tultuansa hän aivankuin halvaantui. Ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensä, että joku mielisi asettaa hänen veljensä syytteeseen, hänet, joka oli niin viaton ja aina oli ollut matkoilla. Vararikon jälkeisenä päivänä olivat molemmat sisarukset luovuttaneet kaiken omaisuutensa; he eivät halunneet pitää mitään romahduksen tapahduttua, he tahtoivat erota liikkeestä yhtä köyhinä kuin olivat siihen ryhtyneetkin, ja summa, jonka he luovuttivat konkurssipesälle, oli sangen huomattava, lähemmä kahdeksan miljonaa, siihen luettuna se 300,000 frangin perintö, jonka he olivat saaneet tädiltään. Caroline alkoi heti jätellä armonanomuksia, hän teki kaiken voitavansa lieventääkseen veliraukan kohtaloa ja valmistellakseen hänen puolustustaan. Alussa oli hän raivonnut Saccard'ia, ainoaa syyllistä, koko tämän onnettomuuden synnyttäjää, vastaan, jonka edesvastuuton toiminta nyt oli selvänä hänen edessään kaikessa inhottavuudessaan. Sitten alkoivat häntä vaivata omantunnontuskat sen johdosta, että hän tunsi itsensä rikostoveriksi, olihan hän vaiennut ryhtymättä toimenpiteisiin; nyt vältti hän niin paljon kuin mahdollista ajattelemasta Saccard'ia, toimi, ikäänkuin tätä ei olisi ollut olemassakaan. Kun hänen täytyi mainita tätä, teki hän sen sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut vieras, vastapuoli, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteisiä harrastuksia. Vaikka hän melkein joka päivä kävi veljeään tapaamassa, ei hän kertaakaan ollut pyytänyt tavata Saccard'ia.