Pitkinä työpäivinään, joita hän vietti samassa salissa, missä hän oli elänyt niin ihania, toivorikkaita hetkiä, näki hän usein näyn, joka syvästi liikutti häntä. Katsellessaan akkunasta naapuripihaan näki hän kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä Alice'n hienot, kalpeat kasvot. Oli leutoja helmikuun ilmoja ja usein saattoi hän nähdä, kuinka he hitain, väsynein askelin ja painunein päin vaelsivat kuihtuneessa puutarhassa sammaloituneita, kosteita käytäviä pitkin. Näille kahdelle oli romahdus ollut kuolemanisku. Neljätoista päivää sitten omistivat onnettomat naiset 1,800,000 frangia 600 osakkeellaan ja nyt olivat ne tuskin 18,000 frangin arvoiset, kun kurssi oli laskeutunut 3,000 frangista 30:een. Koko heidän omaisuutensa oli mennyt; ensin Alice'n myötäjäiset 20,000 frangia, sitten ne 70,000, jotka kreivitär oli lainannut maatilaansa vastaan, ja sen lisäksi 240,000 frangia, jotka samaisen maatilan myynti oli tuottanut, vaikka se oli ollut melkein puolta arvokkaampi. Miten heidän nyt kävisi? Talonkiinnitykset nielivät vuosittain 8,000, eikä heidän koskaan ollut onnistunut saada talousmenojaan supistumaan alle 1,000 frangin, vaikka he tekivät ihmeitä säästäväisyyden alalla koettaen samalla antaa mailman aavistaa, että he elivät säätynsä mukaan. Vaikka he olisivat myyneetkin osakkeensa, kuinka olisivat he voineet selvitä noilla 18,000 frangilla, jotka olivat viimeinen sirpale haaksirikosta? Nyt seisoivat he silmä silmää vastaan pelottavan välttämättömyyden edessä, jota kreivitär tähän saakka ei ollut voinut ajatellakaan: muuttaa talosta, jättää se kiinnityksenottajalle, koska he eivät voineet maksaa korkoja, muuttaa heti, ennenkuin velkojat ehtivät kuuluttaa huutokaupan, piilottautua johonkin kaukaiseen soppeen ja elää siellä huomaamattomina köyhyydessä, kunnes viimeinen leipäpala oli syöty. Mutta kreivitär taisteli vastaan. Beauvilliers'in perhe vuokralaisena toisten nurkissa, ilman omaa kattoa päänsä päällä! Eläen julkisesti köyhyydessä … se oli häpeä, joka surmaisi hänet. Ja hän taisteli vielä vastaan.
Eräänä aamuna näki Caroline kuinka molemmat naiset pesivät liinavaatteitaan pienessä liiterissä puutarhan perällä. Vanha kyökkipiika oli niin raihnainen, ettei voinut auttaa heitä; kylmän vuodenajan oli hän maannut sairaana isäntäväkensä hoitamana. Sama oli hänen miehensä laita, joka oli samalla kertaa portinvartija, kuski ja kamaripalvelija; töintuskin oli hän voinut lakaista lattian ja valjastaa jäykkäkoipisen hevosen vaunujen eteen. Senvuoksi olivat naiset rohkeasti tarttuneet talousaskareisiin. Mutta jos tuli vieraita, pakenivat he molemmat, riisuivat esiliinansa, peseytyivät kiireellä ja ilmaantuivat ylhäisinä naisina, valkein, toimettomin käsin. Kadulle päin oli kaikki entisen kaltaista, kunnia oli pelastettu; kreivitär ja neiti ajoivat tavallisuuden mukaan vieraskäynneille; heillä oli edelleen päivälliskutsuja kaksi kertaa kuukaudessa, eikä ruokalistasta puuttunut ainoatakaan ruokalajia eikä kruunuista yhtään kynttilää. Ja täytyi Caroline-rouvan tavoin nähdä yli puutarhamuurin käsittääkseen, mitä kauheita kieltäymyksiä heidän oli kestettävä maksaakseen tuon näennäisen loiston. Ja hänestä tuntui, kuin lepäisi hänen ja Saccard'in niskoilla edesvastuu tästä kurjuudesta.
Eräänä aamupäivänä kohtasi Carolinea uusi suru, joka vielä enemmän järkytti hänen sydäntään. Dejoie tuli ja halusi puhella hänen kanssaan, ja hän otti tämän vastaan rohkein mielin. "No, Dejoie raukka…?" Mutta hän vaikeni kauhistuen nähdessään miehen kalpeat kasvot ja muuttuneen ulkomuodon. Hänen silmänsä olivat tylsät ja korkea vartalonsa käyrä ja kumara.
"Kas niin, ei pidä noin kadottaa rohkeuttaan; toivoakseni ainakin osa rahoistanne voidaan pelastaa."
Dejoie vastasi alakuloisella äänellä: "Oi, rouvaseni, en minä sitä … olihan se sekin ensi hetkessä ankara isku, sillä minä olin tottunut ajatukseen, että me olemme rikkaita. Se huumaa, kun voittaa noin, on aivan kuin humalassa. Herra Jumala, minä olin jo ryhtynyt työhön taas, minä olisin raatanut, kunnes olisin saanut taas kokoon nuo rahat. Mutta te ette tiedä…"
Suuria kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin.
"Te ette tiedä … hän on poissa…"
"Poissa? Kuka?" kysyi Caroline kummastuneena.
"Nathalie, tyttäreni. Hänen naimiskauppansa raukesi tyhjiin, ja hän joutui pois suunniltaan, kun Théodore'n isä tuli sanomaan, että hänen poikansa oli odottanut liian kauan ja että hän aikoi mennä naimisiin ryytikauppiaan tyttären kanssa, jolla oli liki 8,000 frangia myötäjäisiä. Kyllä minä käsitän, että hän tuli pahoilleen tietäessään, ettei omista penniäkään, eikä koskaan pääse naimisiin. Mutta minä pidin niin paljon hänestä! Talvella nousin minä keskellä yötä käärimään peitettä hänen ympärilleen. Ja minä säästin tupakassa voidakseni antaa hänelle kauniimpia hattuja, ja minä olin hänelle äitinä, olin kasvattanut hänet, minä elin vain ilosta saada nähdä häntä kotona pienessä asunnossamme."
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän nyyhkytti kuuluvasti.