"Kaikki on minun omanvoitonpyyntini syy. Jos minä olisin myynyt 8 osakettani, siiloin kun olisin saanut 6,000 frangiani myötäjäisiksi, olisi hän nyt naimisissa. Mutta herranen aika, nehän kohosivat joka päivä, ja minä ajattelin itseäni, ensin halusin saada 600, sitten 800, sitten 1,000 frangia vuodessa, semminkin kun tyttäreni olisi saanut periä kaikki kerran. Ja ajatellapa, että minulla kerran, kun kurssi oli 3,000, oli 24,000 frangia, 6,000 frangin myötäjäiset ja 900 frangin vuosikorko itseäni varten! Ei, minä tahdoin 1,000 … eikö se ole tyhmää? Eikä nyt koko hökötys maksa 200 frangiakaan. Syy on minun kokonaan, parempi olisi ollut, jos olisin mennyt ja hukuttautunut!"
Caroline-rouva oli syvästi liikutettu, hän salli miehen puhua loppuun, vaikka hän olisi mielellään halunnut kuulla, mitä oli tapahtunut.
"Poissa, sanoitte? Mitä tarkotatte sanalla 'poissa'?"
Dejoie joutui hämilleen ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat hiukan.
"Niin, hän on poissa, kadonnut … kolme päivää sitten. Hän oli tutustunut erääseen herraan, joka asui meitä vastapäätä — oh, oikein hieno herra, siinä 40 korvissa — niin, ja sitten meni hän matkoihinsa."
Ja Dejoie'n selittäessä tapahtumaa ja etsiessä hämmennyksissään sanoja, ajatteli Caroline-rouva Nathalie'ta, pientä, hoikkaa vaaleaverikköä suurine, kylmine silmineen, jolla oli ollut tyynen itsekkäisyyden ilme kasvoillaan. Hän oli antanut isänsä jumaloida itseään ja ollut siveä, niin kauan kuin se oli hänelle edullista, niinkauan kuin hän toivoi tekevänsä hyvät kaupat ja pääsevänsä hallitsemaan kassaa miehensä kaupassa. Mutta elää köyhyydessä ja laahustaa eteenpäin isänsä kanssa, olla taas pakotettu ryhtymään työhön … ei, kiitos, hän oli saanut tarpeensa tästä sietämättömästä elämästä, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Ja hän oli lähtenyt aivan levollisesti tiehensä ja jättänyt isänsä oman onnensa nojaan.
"Hyvänen aika", jatkoi Dejoie, "eihän hänellä ollut juuri hauskaa minun luonani, sen myönnän, ja kun on hyvännäköinen, ei juuri mielihyvin heitä menemään nuoruuttaan ikävän elämän tähden. Mutta kaikessa tapauksessa oli hän kovin ankara minua kohtaan. Ajatelkaa, hän ei sanonut edes hyvästiä, ei kirjottanut sanaakaan, eikä luvannut kertaakaan tulla minua tervehtimään. Ulos ovesta … ja kaikki oli mennyttä. Näettehän itse, kuinka minun käteni vapisevat … minä en voi sille mitään, minä yhä etsin häntä kotoa. Olimmehan me ikäänkuin kasvaneet yhteen monina herran vuosina, enkä minä voi tottua ajatukseen, etten enää milloinkaan saa nähdä pientä tyttöraukkaani!"
Hän oli lakannut itkemästä, mutta hänen surunsa ja mielenliikutuksensa oli niin sydäntäsärkevä, että Caroline tarttui hänen molempiin käsiinsä, eikä voinut löytää muuta lohduttavaa sanaa kuin hokea kerta toisensa perästä:
"Dejoie raukka … Dejoie raukka!"
Caroline alkoi puhua Yleispankista johtaakseen hänen ajatuksensa toisaalle. Hän pyysi anteeksi Dejoie'lta, ettei ollut estänyt tätä ostamasta osakkeita, puhui ankarasti moittien Saccard'ista mainitsematta kuitenkaan hänen nimeänsä. Mutta nyt vilkastui ent. vahtimestari. Peliraivo oli kerran tarttunut häneen ja kuohui vielä.