Häntä oli nimittäin seurannut onni. Niin monen vuoden tuloksettoman työn jälkeen oli hän vihdoin saanut romaaninsa erääseen sanomalehteen ja sitten oli eräs kustantaja julkaissut sen kirjana. Sillä oli ollut suuri menestys. Hän oli jo saanut siitä muutamia tuhansia frangeja, kaikki ovet olivat hänelle avoinna, hänet oli vallinnut palava työinto ja uskoi varmasti voittavansa kunniaa ja hyvän toimeentulon.
"Jollemme voisikaan ottaa heitä luoksemme, kykenemme joka tapauksessa vuokraamaan heille pienen asunnon."
Marcelle katseli häntä hellästi ja sanoi:
"Ah, Paul, Paul, miten hyvä sinä olet!"
Ja hän pillahti itkuun.
"Rakas lapsukaiseni, rauhottukaa", sanoi Caroline hämillään. "Elkää olko noin pahoillanne."
"Suokaa minun itkeä … en minä ole lainkaan pahoillani. Mutta kaikki on niin kovin muuttunut. Mennessäni naimisiin Paulin kanssa olisivat isä ja äiti olleet velvolliset maksamaan minun myötäjäiseni, joista he olivat niin paljon puhuneet. Sanoen tekosyyksi sen, että Paul ei omistanut mitään ja että minä tein suuren tyhmyyden halutessani pitää hänelle antamani lupauksen, eivät he antaneet meille ropoakaan. Mutta mitä hyötyä siitä heille on ollut? Jos he olisivat maksaneet minun myötäjäiseni, olisi se ainakin hyvässä tallessa, mutta nyt on pörssi niellyt kaikki tyyni."
Ennen lähtöään jutteli Jordan Caroline-rouvan kanssa lehdestä. Humoristisesti, vaikka tunsikin synnynnäistä vastenmielisyyttä liikeasioita kohtaan, kuvasi hän millainen ryöväriluola koko tuo laitos oli ollut. Koko "Toivon" toimitushuoneustossa jyskyi keinottelun jättiläisvasara aamusta iltaan. Koko henkilökunta toimittajasta vahtimestariin saakka pelasi; hän itse oli ainoa, joka ei peliä harjottanut, ja siitä syystä kaikki häntä syvästi halveksivat. Muuten oli Yleispankin sortuminen ja Saccard'in vangitseminen ollut lehden surma. Aputoimittajat olivat hajaantuneet kuin akanat tuuleen. Ainoastaan Jantrou yksin pysytteli vielä hylyn turvissa. Hän oli itsekin hylky; kolmen vuoden menestys oli kokonaan tuhonnut hänet. Hän oli tuhlannut rahansa ja ostellut kaikkea mahdollista. Hän muistutti nälkäistä raukkaa, joka pitkän paaston perästä syö itsensä kuoliaaksi päästessään katetun pöydän ääreen. Ja merkillisintä oli, — vaikkakin itse asiassa aivan johdonmukaista, — että vapaaherratar Sandorff nyt oli langennut tämän miehen syliin; hän oli joutunut aivan suunniltaan vararikon johdosta ja toivoen edes jotakin pelastavansa oli hän tarrautunut kiinni Jantrou'iin.
Kun Jordan mainitsi vapaaherrattaren nimen, kalpeni Caroline-rouva hiukan, mutta nuori mies, joka ei tiennyt, että nuo molemmat naiset olivat kilpailijoita, jatkoi:
"En ymmärrä mistä syystä hänestä on tullut Jantrou'in rakastajatar. Ehkä on hänellä ollut syytä luulla, että tämä toimittajana saa tietoonsa uutisia ennen muita. No, kaikessa tapauksessa, jos tuo Jantrou heittiö on kantanut kaunaa niitten potkujen johdosta, joita hän sai vapaaherrattaren isältä käydessään määräystä kerjäämässä, on hän nyt saanut kostaa. Tullessani eräänä päivänä toimistoon tiedustelemaan, olisiko mahdollista saada maksua työstään, satuin avaamaan nopeanlaisesti erään oven, ja silloin näin minä omin silmin, että Jantrou antoi vapaaherrattarelle aimo korvapuustin … ajatelkaa, tuo juopunut lurjus pahoinpitelee salonkinaista!"