Mutta onneton ei liikahtanutkaan; poika kaulassaan ja tytär lujasti vastaansa painautuneena seisoi hän niin hiljaa ja liikkumattomana, kuin ei mikään mahti mailmassa kykenisi irrottamaan häntä siitä. Kaikki kolme olivat vaaleahiuksisia ja maidonvalkeita, äiti melkein yhtä hentojäseninen ja yhtä viaton ilmeinen kuin lapset. Ja epätoivoissaan sen johdosta, että nyt oli äkkiä kuollut se onni, jonka piti kestää ikuisesti, pääsi yhä edelleen heidän huuliltaan kauhea kirkuna, jossa kuului kokonainen tuskien mailma.
Caroline lankesi polvilleen ja änkytti nyyhkyttäen:
"Oi, rouvaseni, te särjette sydämeni. Minä pyydän teitä, tempautukaa irti tästä näystä, seuratkaa minua viereiseen huoneeseen…"
Mutta ryhmä seisoi kuin kivettyneenä ja valitushuuto ei hetkeksikään vaiennut; se kaikui kuin poikasten huuto metsässä, kun metsästäjä on surmannut emän.
Caroline-rouva nousi ylös aivankuin mieletönnä. Hän kuuli askeleita, ääniä — varmaankin lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, tai oikeudenpalvelija, joka tuli todentamaan kuolemantapauksen. Hän ei voinut kestää kauempaa, hän pakeni ja häntä seurasivat nuo kauheat huudot, jotka hän luuli kuulevansa vielä kadulla yli väen sorinan ja vaunujen jymyn.
Kallistui iltaan, tuntui kylmältä, mutta hän kulki hitaasti. Taas oli kaikki ilmielävänä hänen edessään, koko tuo kauhea hävitys, nuo 200 miljonaa, jotka olivat murskanneet niin monta onnetonta. Mikä salaperäinen voima oli sortanut äsken rakennetun kultaisen tornin soraksi? Samat kädet, jotka olivat rakennuksen korottaneet, näyttivät mielettömällä kiireellä hajottaneen sen, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Kaikkialta kuului tuskan ja epätoivon huutoja, kaikkialla sortui taloja pauhinalla. Tuossa meni Beauvilliers'in perheen viimeinen maakaistale, Dejoie-raukan vaivalla ansaitut lantit, Sédille'n kukoistava liike, Maugendre'n vuosikorko, kaikki sortui kuiluun, jota ei kukaan voinut täyttää. Jantrou hukkui väkijuomiin, vapaaherratar Sandorff lokaan. Massias oli taas lauhkea koira, joka sai keppiä, hän oli ikiajoiksi naulattu pörssiin velkoineen, pikku Flory istui vankilassa varkaana. Sabatani ja Fayeux pakenivat poliisi kintereillään, ja kaikkein surullisin oli tuo tuntemattomien uhrien armeija, jotka tämä romahdus oli pakottanut kerjuusauvan varaan, ja jotka nyt vaelsivat ympäri vilusta väristen ja itkien nälkäänsä. Ja kuolema — itsemurha, pistolinlaukaukset, jotka kajahtelivat kaikilta Parisin kulmilta — Mazaud pää murskana maaten keskellä loistoa ja ruusujen tuoksua samettisohvallaan ja hänen vaimonsa ja lapsensa, jotka ulvoivat tuskasta.
Ja kaikki viime viikkojen kokemukset täyttivät hänen sydämensä kauhulla Saccard'ia kohtaan, joka yksin oli syyllinen tähän onnettomuuteen. Hän kirosi tämän ja hänen vihansa, jota hän tähän saakka oli hillinnyt, puhkesi nyt täyteen voimaansa. Ja hänen veliraukkansa, tuo naivi työihminen, joka oli niin oikeamielinen ja rehellinen, ja nyt oli saanut lähtemättömän tahran nimeensä…! Saccard ei ansainnut anteeksiantoa, ei yksikään ääni saanut kohota hänen puolustuksekseen, ei kukaan saanut ajaa hänen asiaansa, eivät edes ne, jotka yhä edelleen luottivat häneen, eivätkä nekään, jotka tunsivat vain hänen hyvän sydämensä … hänen piti kuolla yksinäisenä ja halveksittuna!
Caroline-rouva katsahti ylös. Hän oli tullut torille ja näki pörssin edessään. Pimeys lankesi, talvitaivaan usva levisi punertavana savuna rakennuksen taakse. Harmaa, kolkko palatsi piirtyi tätä taustaa vastaan hiljaisena ja autiona viimeisen onnettomuuden jälkeen, avoinna kaikille taivaan tuulille, kuin nälänhädän perästä tyhjentynyt varastoaitta. Oli raivonnut tuo kohtalokas, ajottain ilmestyvä rutto, joka joka kymmenes tai viidestoista vuosi hävittää markkinat ja sortaa seudun raunioiksi. Tarvitaan vuosia, ennenkuin luottamus palaa, ennenkuin suuret pankkihuoneet kohoavat jälleen, kunnes peliraivo taas puhkeaa ja aiheuttaa uuden pulan. Mutta näköpiiriä pimittävän novan takana luuli Caroline-rouva kuulevansa kumean ryskeen, joka ennustaa pikaista mailmanloppua.
XII.
Alustavat tutkimukset kestivät niin kauan, että seitsemän kuukautta oli jo kulunut Saccard'in ja Hamelin'in vangitsemisesta, ilman että heidän asiansa vielä oli ollut esillä oikeudessa. Oltiin syyskuun puolivälissä ja sinä maanantaipäivänä oli Carolinen, joka kävi veljeään tapaamassa kaksi kertaa viikossa, määrä kello kolmen aikaan lähteä tutkintovankilaan. Hän ei koskaan ollut maininnut Saccard'in nimeä, yli kymmenen kertaa oli hän kieltäytynyt suostumasta Saccard'in pyyntöön tulla tätä tapaamaan. Hänelle, jolla oli niin ankarat oikeuskäsitteet, oli tuo mies kuollut. Caroline toivoi edelleen voivansa pelastaa veljensä, hän oli aina iloinen kohdatessaan tämän, puheli puuhistaan ja toi aina mukanaan kimpun veljen mielikukkia.