Caroline seisoi juuri järjestelemässä muutamia punaisia neilikoita, kun vanha Sofia, ruhtinatar d'Orvideo'n kamarineiti, toi sellaisen tervehdyksen, että hänen emäntänsä halusi puhua Caroline-rouvan kanssa niin pian kuin mahdollista. Caroline ei ollut nähnyt ruhtinatarta moniin kuukausiin, sillä hän oli eronnut työkodin sihteerin toimesta heti Yleispankin romahduksen jälkeen. Hän kävi kodissa vain joskus tapaamassa Victor'ia, joka näytti verrattain rauhallisesti mukautuvan talon ankaraan kuriin, vaikka hän kuljeskelikin yhä ivallinen hymy kaidoilla kasvoillaan. Caroline aavisti heti, että ruhtinatar halusi puhua hänen kanssaan Victor'ista.
Nyt oli ruhtinatar d'Orvideo'n vihdoin onnistunut päästä häviöön. Hän oli tarvinnut vajaan kymmenen vuotta jättääkseen takasin köyhille ruhtinaan jälkeen saamansa perinnön, 300 miljonaa, jotka oli varastettu herkkäuskoisten osakkeenomistajain taskuista. Ensimäisten sadan miljonan hävittämiseen oli kulunut viisi vuotta, mutta loppujen 200 miljonan kuluttaminen oli käynyt nopeammin, vajaassa neljässä vuodessa oli hän saanut ne sijotetuiksi suurella loistolla rakennettuihin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Niin, olipa hän päässyt sellaiseen hämmästyttävään tulokseen, että oli haastettu oikeuteen muutamien satojen tuhansien frangien velassa, jota hänen asiamiehensä ei saanut millään muotoa kokoon, niin oli suunnaton omaisuus perinpohjin hävinnyt mailman tuuliin. Portille oli naulattu ilmotus: talo oli myytävänä, se oli viimeinen luudan vetäisy, se hävittäisi ainiaaksi viimeisetkin jäljet noista kirotuista rahoista, joita ruhtinas oli kerännyt lian ja veren seasta.
Sofia oli odottamassa Carolinea yläkerrassa viedäkseen hänet ruhtinattaren luo. Vanha uskollinen palvelija oli suunniltaan ja riiteli päivät umpeensa. Olihan hän muka aina sanonut, että ruhtinatar saisi turvautua kerjuupussiin. Olisihan rouva kernaammin voinut mennä naimisiin ja saada lapsia, nehän olivat ainoat, joista hän piti. Sofialla itsellään ei ollut valittamisen syytä, sillä hän oli jo aikoja sitten saanut 2,000 frangin elinkoron, joilla varoilla hän asettuisi asumaan synnyinseudulleen. Mutta hän aivan raivostui ajatellessaan, ettei ruhtinatar edes ollut jättänyt ainoaan ravintoonsa, maitoon ja leipään tarvittavia lantteja. Tästä johtui alituisia riitoja. Ruhtinatar vastasi, että hän kuukauden perästä tarvitsi vain nunnanhuivin, sillä hän aikoi mennä luostariin erääseen karmeliittiluostariin, jossa jo kauan oli ollut paikka avoinna häntä varten, ja sitten olisivat portit ikiajoiksi suletut hänen ja mailman välillä. Hän saavuttaisi ikuisen rauhan!
"Rouvaseni", kajahti ruhtinattaren lempeä ääni Caroline'n astuessa hänen köyhästi sisustettuun huoneeseensa, "halusin itse tehdä teille ilmotuksen, jonka sain tänä aamuna. Asia koskee Victor'ia!"
Caroline-rouvan sydän löi kiivaasti. Ah, tuo onneton lapsi, jota isä nimenomaisesta lupauksestaan huolimatta ei ollut käynyt katsomassa niitten kuukausien aikana, joina hän oli tietänyt tämän olemassaolosta, ennen vankilaan joutumistaan! Ja häntä, joka ei tahtonut ajatella Saccard'ia, muistutettiin tästä lakkaamatta, koska hän oli luvannut tulla hänen lapsensa äidiksi.
"Eilen tapahtui kauheita asioita", jatkoi ruhtinatar, "rikos, jota ei voi koskaan sovittaa."
Ja nyt kertoi hän jääkylmällä äänellään säädyttömän jutun. Victor oli viime päivinä maannut sairassalissa, koska hän valitti päänsärkyä. Lääkäri oli epäillyt häntä tekosairaaksi, mutta olihan pojalla todellakin joskus ollut hermokipuja. Eilen oli Alice Beauvilliers tullut laitokseen auttamaan laupeudensisaria lääkekaapin järjestämisessä, joka kaappi sijaitsi tyttöjen ja poikain sairassaleja erottavassa huoneessa. Poikien salissa oli Victor tätä nykyä ainoa potilas. Nunna poistui hetkeksi ja hämmästyi kovin, kun ei palatessaan tavannutkaan Alice'a. Odotettuaan hetkisen alkoi hän etsiä, ja hänen hämmästyksensä lisääntyi kun hän huomasi poikien salin oven olevan lukossa sisältäpäin. Mitä siellä tapahtui? Hän meni sinne toista tietä ja hän aivan jähmettyi kauhusta huomattuaan, mitä siellä oli tapahtunut: nuori tyttö makasi pyörtyneenä sängyssä, puoli tukehtuneena, nenäliina sullottuna suuhun, raiskattuna, pahoinpideltynä mitä ruokottomimmalla tavalla. Victor oli kadonnut; hän oli luultavasti paennut kohta teon tehtyään. Kukaan ei käsittänyt, miten sellainen tapaus oli voinut sattua, ilman että kukaan oli kuullut äännähdystäkään, kuinka tuo pieni villielukka vajaan kymmenen minuutin kuluessa oli ehtinyt tehdä tekosensa ja hävitä jäljettömiin. Hän ei ollut piiloutunut taloon, siitä oltiin varmat, sillä oli etsitty kaikkialta.
Alice vietiin kotiin äitinsä luokse, missä hänet laskettiin vuoteeseen; hän nyyhkytti ja itki ja hänellä oli kova kuume.
Caroline-rouva luuli veren hyytyvän suonissaan, kuullessaan tämän kertomuksen. Tuskallinen ajatusyhtymä johti hänen mieleensä tavan, jolla Victor itse oli tullut mailmaan, Saccard'in väkivallanteon rue de la Harpe'n varrelle. Ja nyt raiskasi Victor ensimäisen tytön, jonka kohtalo toi hänen tielleen.
"Minä en tahdo moittia teitä, rouvaseni", lopetti ruhtinatar, "olisi väärin vyöryttää teidän kannettavaksenne pienintäkään edesvastuuta. Mutta täytyy tunnustaa, että olitte valinnut kelvottoman suojatin…"