Caroline-rouva tarttui hänen käsiinsä, puserti ja suuteli niitä; hänen sydämensä täytti katumus ja kärsimys, niin että hän vaivoin sai sanaa suustaan.
"Elkää sanoko minua viattomaksi, rouva … minä olen suuri rikollinen. Lapsi raukka, minä haluan tavata häntä … menen heti etsimään hänet käsiini."
Hän poistui. Ruhtinatar ja Sofia ryhtyivät taas pakkaamaan tavaroita; heidän täytyi nyt erota 40 vuoden yhdyselämän jälkeen.
Kaksi päivää ennen tuota kauheaa tapausta oli kreivitär de Beauvilliers vihdoinkin päättänyt jättää talonsa velkojilleen. Kenties ei hän vieläkään olisi antanut perään, ehkä olisi hän yrittänyt säilyttää näennäisen loiston, kunnes hänen isiensä katto olisi sortunut hänen päänsä päälle, jollei häntä olisi kohdannut uusi onnettomuus. Hänen poikansa Ferdinand, viimeinen Beauvilliers, joka oli astunut paavin palvelukseen, koska hän ei voinut löytää mitään tointa synnyinmaassaan, oli kuollut Romassa sangen epäkunniakkaan kuoleman, yksinkertaisesti verenvähyyteen. Silloin oli onnettoman äidin sydämeen tullut loppumaton tyhjyys, hänellä ei ollut enää voimia taistella nimensä kunnian puolesta. Vanha talo myytiin, hevonen samoin, ainoastaan vanha kyökkipiika jäi jälelle, hän kulki likainen esiliina edessään ostamassa ruokaa: kahden sou'n edestä voita ja litran kuivattuja papuja; kreivitär nähtiin kaduilla likaisessa hameessa ja vuotavat kengät jalassaan. He olivat vuokranneet suuren, melkein tyhjän huoneen alkovineen, josta kaksi kapeaa sänkyä häämötti, ja kun he sulkivat alkovin ovet, jotka olivat verhotut samallaisilla seinäpapereilla kuin huonekin, oli huone olevinaan salonki, ja se lohdutti heitä hiukan kurjuudessaan.
Mutta kreivitär oli ollut tuskin pari tuntia uudessa asunnossaan, kun hän sai odottamattoman vieraan. Alice oli luultavasti lähtenyt jonnekin ulos.
Tulija oli Busch, hän katsoi nyt ajan tulleen saapua 10,000 frangin velkakirjansa kanssa, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille. Hän katseli ympärilleen tuossa enemmän kuin köyhässä huoneessa ja pelästyi; oliko hän viivytellyt liian kauan? Leski oli kovin niukoissa varoissa. Ja hän selitti asian kierrellen ja kaarrellen hätääntyneelle kreivittärelle. Olihan se kreivin nimikirjotus, eikö totta? Juttua ei voinut peitellä: kreivi oli ollut suhteissa nuoreen tyttöön ja hän oli kai antanut velkakirjan päästäkseen tästä eroon. Liikemiehenä ei hän halunnut salata kreivittäreltä, ettei tämä viidentoista vuoden kuluttua enää ollut velvollinen maksamaan. Mutta hän oli vain Léonie Cron'in asiamies, hän tiesi, että Léonie aikoi vetää asian oikeuteen ja toimeenpanna kauhean häväistysjutun, jollei hänen vaatimuksiaan täytettäisi.
Kreivitär istui kuoleman kalpeana, haudastaan nouseva ilkeä menneisyys saattoi hänet epätoivoon, eikä hän voinut käsittää, miksi asianomaiset olivat niin myöhään kääntyneet hänen puoleensa. Busch keksi selityksen: velkakirja oli kadonnut ja löytynyt vasta aivan äskettäin erään kirstun pohjalta. Ja kun kreivitär kieltäytyi ryhtymästä asian suhteen toimenpiteisiin, hyvästeli Busch edelleen yhtä kohteliaana, sanoi, että hän tulisi takasin asianomistajansa kanssa varmasti maanantaina tai tiistaina.
Ja maanantaina, kun kauhea onnettomuus oli kohdannut Alicea ja hänet oli tuotu kotiin kuumehoureissa ja äitiraukka istui itkien hänen vuoteensa vieressä, ei kreivitär de Beauvilliers enää lainkaan muistanut siivotonta miestä juttuineen. Mutta kun Alice juuri oli nukkunut, tuli Busch takasin, tällä kertaa suojattinsa Léonie Cron'in seurassa.
"Rouva kreivitär", sanoi hän, "tässä on kyseessä oleva henkilö; tästä asiasta täytyy tulla loppu."
Nähdessään tuon naisen tunsi kreivitär kylmän väristyksen käyvän ruumiinsa läpi. Nainen oli puettuna mitä loistavimpiin väreihin, takkuinen otsatukka riippui silmäkarvojen yllä, kasvot oli ränsistänyt kymmenen vuoden prostitutioni. Ja vaikka kreivitär niin monta kertaa oli saanut unhottaa ja antaa anteeksi, tunsi hän kuitenkin naisellisen ylpeytensä loukatuksi. Oh, jumala, tuollaisenko olennon vuoksi oli kreivi häntä pettänyt!