"Kyllä, rouvaseni, juuri niin aion minä tehdä tuossa paikassa.
Liikeasia on liikeasia."
Kreivittären valtasi sanomaton väsymys ja hervottomuus. Hän puristi kätensä ristiin ja sammalsi:
"Mutta ettekö te huomaa, kuinka köyhiä me olemme! Katsokaa, eihän meillä ole mitään, huomenna ei meillä kenties ole ruuanpalaa syödäksemme. Mistä te luulette minun saavan kokoon 10,000 frangia? Oh, Jumalani!"
Busch hymyili, hän oli tottunut harjottamaan pyyntiään raunioilla.
"No, tuollaisilla hienoilla naisilla on aina varoja. Ken etsii, se löytää."
Kamiinilla oli hän huomannut vanhan koristeaskin, jonka kreivitär oli asettanut sinne purkaessaan kirstunsa, ja hän oli varma, että siellä oli jalokiviä. Hänen silmänsä loistivat himokkaasti, kreivitär seurasi hänen katseensa suuntaa ja ymmärsi hänen ajatuksensa.
"Ei, ei", huusi hän, "koristukseni, ei koskaan!"
Hän otti askin, ikäänkuin olisi halunnut puolustaa sitä. Nuo koristeet, jotka olivat niin kauan kulkeneet perintönä hänen suvussaan ja jotka hän oli säilyttänyt suurimpienkin taloudellisten vaikeuksien kohdatessa, olivat kuuluneet tyttären myötäjäisiin, ja olivat nyt ainoat ja viimeiset, joihin hän voi turvata äärimäisen hädän tullessa.
"Ei koskaan! Ennemmin kuolen!"
Samassa avautui ovi ja Caroline-rouva astui sisään. Hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään näytelmän, jonka todistajaksi hän joutui. Parilla sanalla pyysi hän kreivittäreltä anteeksi, että oli häirinnyt, ja aikoi juuri poistua, kun kreivitär teki pyytävän liikkeen, jonka hän ymmärsi. Hän vetäytyi siis huoneen nurkkaan, samalla kun Busch pani hatun päähänsä ja Léonie vetäytyi ovea kohden yhä enemmän hämillään.