"Niin, siinä tapauksessa ei meillä ole muuta tehtävää kuin mennä tiehemme…"
Mutta hän ei mennyt. Hän alkoi saman asian alusta ja entistä raa'emmin sanoin.
"Hyvästi sitten, rouva kreivitär", sanoi hän lopuksi, "nyt ajamme oikeuspalatsiin. Koko tämä juttu tulee kolmen päivän kuluttua sanomalehtiin. Siihen olette itse syypäitä."
Sanomalehtiin! Tuo kauhea häväistysjuttu juuri nyt, kun heidän vanha talonsa oli menetetty! Suvun kunnia piti kuitenkin pelastaa. Hän avasi koneellisesti laatikon; se sisälsi korvarenkaat, rannerenkaan ja kolme sormusta, briljantteja ja rubineja antiikkista tekoa.
Busch läheni nopeasti ja hänen silmiinsä ilmestyi loistava, hyväilevä ilme.
"Ei nuo riitä 10,000 frangiin. Saanko nähdä ne?"
Ja hän otti koristeet, yhden erältään, ja piti niitä valoa vastaan paksujen himosta värisevien sormiensa välissä. Jalokivet olivat hänen suurin heikkoutensa.
"Kuusi tuhatta frangia!" sanoi hän vihdoin huutokauppurin kovalla äänellä… "No niin, me saamme tyytyä 6,000 frangiin."
Mutta tämä uhri oli kreivittärelle liian suuri. Hänen harminsa ja epätoivonsa puhkesi uudestaan valloilleen, hän veti koristeet puoleensa, puristi ne suonenvedontapaisesti käsiinsä. Polttavat kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmistään ja juoksivat poskia pitkin, hänen kasvoillaan oli niin rajattoman epätoivon ilme, että Léonie Cron'kin joutui aivan suunniltaan säälistä ja alkoi nykiä Busch'ia takin liepeestä saadakseen hänet mukanaan huoneesta. Mutta Busch katseli tätä kohtausta rauhallisena, hän oli nyt varma voitostaan, sillä hän tiesi kokemuksesta, että kyynelvirta on naisten viimeinen tahdonilmaus, sen perästä on ylivoima hänen.
Kenties olisi tätä tuskallista kohtausta kestänyt kauemminkin, jollei samassa alkovista olisi kuulunut tukahutettuja nyyhkytyksiä ja Alice'n ääni: "Äiti, ne ottavat minulta hengen! Anna heille kaikki, anna heidän viedä kaikki … oh, äiti, saata heidät menemään matkoihinsa. Ne vievät minulta hengen!"