"No niin, antakaa minulle 2,000 frangia heti, loppu sitten myöhemmin."
Mutta sittenkään ei Caroline ollut autettu, hänellä ei ollut aavistustakaan mistä hän saisi 2,000 frangia. Silloin pisti hänen päähänsä kääntyä Maxime'n puoleen. Tämä kyllä suostuisi pitämään asian salassa, eikä hän varmaankaan kieltäytyisi luovuttamasta tuollaista summaa, jonka hänen isänsä kyllä maksaisi takaisin. Ja hän lähti ilmottaen tulevansa huomenna noutamaan poikaa.
Kun hän saapui Maxime'n asuntoon, ilmotettiin hänelle, että herra oli pukeutumassa parhaillaan, mutta palvelija lupasi siitä huolimatta ilmottaa hänet.
Caroline istuutui salonkiin. Hän oli vielä niin liikutettu, että hänen oli vaikea hengittää. Maxime'n asunto oli pieni, hieno huvila, sisustettu suurella loistolla ja maulla. Verhoja ja mattoja kaikkialla ja vieno ambrantuoksu leijaili valoisissa, hiljaisissa huoneissa. Kaikessa oli hienon ja hennon hiljaisuuden leima, vaikk'ei talossa ollut rouvaa, sillä nuori leski halusi elää vain omaa itseään varten, eikä uhrata ainoatakaan ajatusta muuhun kuin omaan hyvinvointiinsa. Hänen vaimoltaan perimäänsä rikkautta ei ollut pääsevä tuhlaamaan kukaan toinen nainen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut aikeesta antautua valtion palvelukseen, hän ei edes enää pitänyt kilpa-ajohevosia, sillä hän oli yhtä väsynyt hevosiin kuin rakkauteenkin. Ja hän eli yksin, toimettomana ja onnellisena, hukkasi rahojaan taitavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
"Jos haluatte seurata minua, rouvaseni," sanoi palvelija saapuen takaisin, "ottaa herra teidät heti vastaan huoneessaan."
Caroline oli luottavaisessa ja ystävällisessä suhteessa Maxime'en, senjälkeen kuin viimemainittu oli nähnyt, että Caroline'sta oli tullut isän uskollinen taloudenhoitajatar. Caroline'n astuessa sänkykamariin olivat akuttimet vedetyt akkunain eteen, kuusi kynttilää paloi kaminilla ja pöydällä, levittäen hiljaisen, haaveellisen valon tähän silkillä vuorattuun pesään, joka aaltoilevine verhoineen ja leveine, pehmeine sänkyineen muistutti kauniin, laiskan naisen makuuhuonetta. Se oli hänen mielihuoneensa, sinne oli hän koonnut kaiken mahdollisen loiston, kalliita huonekaluja ja pikkuesineitä, edellisen vuosisadan ihmeitä, joita ympäröivät mitä maukkaimmat verhot pehmeistä, kallisarvoisista kankaista hillittyinä, sopusointuisina väreinä.
Mutta ovi pukeutumishuoneeseen oli auki ja Maxime ilmaantui näkyviin.
"Mitä nyt, mitä on tapahtunut? Ei kai isä ole kuollut?"
Hän tuli suoraan kylvystä, puettuna hienoon valkeaan flanellipukuun, raikkain ihoin ja tuoksuvana, ja hänen vaaleansinisissä silmissään ja kauneilla, jo hiukan kuihtuneilla tyttökasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme.
"Ei, ei, niin vakavaa laatua ei asia ole," vastasi Caroline hämmästyneenä hänen rauhallisen, vaivattoman äänensävynsä johdosta. "Mutta olen sentään hämilläni sen johdosta, mitä minulla on teille sanomista. Suonette minulle anteeksi, että tunkeudun näin luoksenne?"