"Niin, minun pitäisi lähteä päivälliselle, mutta ehdin kyllä pukeutua.
No mikä on asia?"
Caroline odotti, hän epäili, sammalteli, häntä aivan häikäisi tämä loisto, tämä nautinnonhaluinen hienostelu, joka löi leimansa kaikkeen hänen ympärillään. Hän tunsi arkailevansa, hänellä ei enää ollut rohkeutta sanoa Maxime'lle kaikkea. Kuinka oli ajateltavissa, että elämä, joka oli ollut niin julma aviotonta poikaa kohtaan Cité de Naples'illa oli voinut noin hemmotella saman miehen toista poikaa ylellisellä loistolla? Toiselta puolen niin paljon viheliäisyyttä ja alennusta, nälkää ja häpeää. Toiselta niin harkittua, tottuneisuutta osottavaa ylellisyyttä, niin kaunista ja sopusointuista elämää? Olivatko siis rahat kaikki kaikessa? Voiko niillä ostaa terveyden, kasvatuksen ja älyn? Ja jos sama lika lepäsi alla, oliko sivistys vain sitä peittämässä ja luomassa viehätystä elämälle?
"Oh, herra jumala, se on kokonainen tarina. Pidän parhaimpana kertoa sen teille kokonaan. Muuten olen siihen pakotettukin, sillä haen teidän apuanne."
Maxime kuunteli häntä, aluksi seisten, mutta lopulla täytyi hänen istuutua, hän tunsi aivan polviensa pettävän mielenliikutuksesta. Ja Carolinen lopetettua huudahti hän:
"Mitä tämä on? Minä en siis ole isäni ainoa poika? Tässähän tulee siivoton pikku olento aivankuin pilvistä pudonneena!"
Caroline luuli hänen tarkottavan taloudellisia etujaan ja huomautti perinnöstä.
"Oh, joutavia, isän perintö…!"
Maxime teki ivallisen liikkeen, jota Caroline ei ymmärtänyt. Mitä Maxime tarkotti? Eikö hän uskonut isänsä suureen lahjakkaisuuteen ja yrityksen onnistumiseen?
"Ei, ei, minulla on tarpeeksi, en tarvitse periä ketään. Mutta koko juttu on niin koomillinen, etten voi olla nauramatta."
Ja hän nauroi todella, mutta pakotetusti, eikä ilman salaista levottomuutta; eihän hän ollut ehtinyt selvittää itselleen, missä määrin tämä juttu voisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Mutta hän huomasi seisovansa kaiken tämän ulkopuolella ja hänen tavaton itsevarmuutensa purkautui seuraavaan huudahdukseen: