Julien oli sillä mielellä kuin häntä olisi vaivannut ilkeä uni.
Nähdessään Colombelin lepäävän sängyssä, ei hän sitä enää ihmetellyt, vaan se tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Eihän kukaan muu kuin pikku Colombel saattanut levätä täällä, tässä alkoovissa ohimo halkaistuna ja jäsenet herpaantuneina kauhistuttavan hekuman asennossa.
Therese puhui kauvan. Aluksi ei Julien kuullut mitä hän sanoi, hänen sanansa saavuttivat hänet aivan kuin ääni etäisestä kaukaisuudesta. Mutta sitten hän käsitti että tyttö antoi hänelle käskyn ja nyt hän kuunteli tarkkaavaisuudella. Hän ei saisi lähteä sieltä heti, vaan hänen täytyisi jäädä hänen huoneeseensa kunnes joutuisi puoliyö ja kaikki vieraat poistuisivat. Hänen vanhemmillaan oli iltakutsut, ja tämä esti häntä heti ryhtymästä toimeen, mutta suuresti katsottuna saattoi tätä asianhaaraa pitää onnellisena sattumana. Sillä siten olivat kaikki talon ihmiset toimissaan siinä määrässä, että kukaan luultavasti ei tulisi Theresen huoneeseen. Kun aika olisi tullut, ottaisi Julien kuolleen selkäänsä, menisi hänen kanssaan pois ja heittäisi hänet Chanterclaireen Rue Beau-Soleilin alapuolelle. Therese selitti kaikki tyyni hänelle niin rauhallisesti kuin olisi kysymys maailman yksinkertaisimmasta asiasta.
Kun hän oli lopettanut, laski hän kätensä nuoren miehen olkapäille ja sanoi:
— Oletteko ymmärtänyt minua — ja tahdotteko tehdä niinkuin olen sanonut?
Toinen säpsähti.
— Olen, olen — kaikki mitä te tahdotte. Saatatte käyttää minua mielenne mukaan.
— Antakaa minulle suudelma.
Julien painoi kauhistuneena suudelman hänen jääkylmälle otsalleen.
Sitte he molemmat vaikenivat.
Therese oli jälleen vetänyt kokoon sängyn verhot. Ja sitten vaipui hän vihdoin jakkaralle: levätäkseen. Julien seisoi samalla paikalla hetkisen, mutta sitten hänkin istuutui.