Françoisia ei kuulunut enää ulkopuolella olevasta huoneesta. Alhaalta kuului silloin tällöin kumeaa sorinaa tahi melua.
Pimeni pimenemistään.
He istuivat täten pitkän aikaa liikahtamatta.
Julienin aivoissa takoi ja jyskytti, niin että hän ei kyennyt käsittämään ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli Theresen luona, ja tämä tieto täytti hänet autuuden tunteella. Äkkiä hän muisti, että alkoovissa lepäsi kuollut mies, ja väristys valtasi hänet. Hän tunsi olevansa tulemaisillaan aivan voimattomaksi. Tyttö oli siis rakastanut inhoittavaa pikku Colombelia. Taivaan Jumala, miten se saattoi olla mahdollista? Hän antoi hänelle anteeksi sen että hän oli hänet surmannut; ainoa mikä häntä liikutti, oli Colombelin paljaat jalat, joiden terät olivat hänen sänkynsä ulkopuolella. Niin, tuhatkertaisella ilolla heittäisi hän hänet Chanteclaireen sillan päästä, sinne missä vesi oli syvintä ja pimeintä. Sitten he olisivat molemmat päässeet hänestä ja saattaisivat kaikessa rauhassa kuulua toisilleen. Ja kun hän ajatteli tätä onnea, josta hän samana aamuna ei vielä ollut ehtinyt uneksiakaan, näki hän äkkiä itsensä lepäävän samassa vuoteessa ja samalla paikalla, joka nyt oli kuolleen Colombelin, ja hänet valtasi uudelleen väristys.
Therese lepäsi jakkarallaan eikä liikahtanut. Hän oli peittänyt kasvonsa molempiin käsiinsä, mutta hän ei tiennyt, miksi hän näin istui. Johtuiko se ainoastaan ruumiillisesta ahdistuksesta vaiko siitä kauhistavasta jännityksestä, jonka hän oli elänyt tänään? Vai oliko se katumusta, surua rakastajan vuoksi, joka nyt nukkui viimeistä untansa? Miettikö hän aivan levollisesti pelastussuunnitelmaa vai tahtoiko hän ainoastaan salata tuskaansa, joka väänsi hänen kasvonsa? Hän ei voinut perustella mitään vastausta näihin kysymyksiin.
Äkkiä alkoi kello lyödä. Ja nyt nousi Therese aivan hitaasti ja sytytti pukuhuoneensa kynttilän. Hän oli jälleen voittanut tavallisen levollisuutensa ja voimansa. Kuolleen, joka lepäsi ruusunväristen silkkiesirippujen takana, näytti hän kokonaan unohtaneen. Levollisin askelin kulki hän edestakaisin huoneessaan. Sitten hän sanoi kääntymättä ympäri, samalla kun hän avasi tukkansa:
— Minä pukeudun nyt iltakutsuja varten. Jos joku tulee, täytyy teidän kätkeytyä alkooviin.
Julien istui ja katseli häntä. Tyttö kohteli häntä jo kuten rakastettuansa; oli kuin yhteinen rikkomus olisi jo erottamattomasti kahlehtinut heidät toisiinsa.
Therese käherteli tukkaansa. Julienin koko ruumis vapisi, kun hän katseli häntä. Hän oli niin kaunis, niin viehättävä niskan ollessa paljaana ja hienosti muodostuneiden käsivarsien hitaasti liikkuessa edestakaisin hänen itsensä pyörittäessä kokoon kiharoitaan hennoilla sormillaan.
Tahtoiko tyttö tällä häntä houkutella? Tahtoiko hän näyttäytyä hänelle koko viehättävässä suloudessaan — tuo rakastettu, jonka hänen tuli taistella itselleen — terästääkseen hänen rohkeuttaan?