Kun hän oli juuri vetämässä kenkiä jalkaansa, kuului askeleita käytävästä.
— Mene alkooviin, sanoi hän hiljaa.
Nopealla liikkeellä heitti hän liinavaatteen, jonka hän oli juuri riisunut päältään, jäykistyneen ruumiin yli — tämän vaatteen, joka vielä oli lämmin hänen ruumiinsa kosketuksesta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Françoise sisään ja sanoi:
— Teitä odotetaan alhaalla Mademoiselle.
— Tulen heti, ystäväni, vastasi Therese levollisesti. — Tule ja auta minua pukemaan hamettani.
Julien katseli heitä verhojen poimusta, häntä värisytti tytön kylmäverisyys. Hänen hampaansa kalisivat niin, että hänen täytyi painaa kätensä lujasti suunsa eteen, ettei se kuuluisi. Aivan vieressään, päälleasetetun naisen liinavaatteen alta näki hän Colombelin paljaan jalan pistävän esiin. Entä, jos Françoise — hänen äitinsä olisi vetänyt pois esiripun ja kohdannut — poikansa jalan!
— Varo, ettei kukat irtaannu, sanoi Therese.
Hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta. Hän hymyili kuin mikä nuori tyttö hyvänsä, joka iloitsee tanssiaisten ajatuksesta. Hänen hameensa oli valkoista silkkiä, ja se oli runsaasti reunustettu villeillä ruusuilla. Ja hänen nyt seisoessaan keskellä huonetta, oli hän kuin tavattoman suuri, neitseellinen valkoinen ruusuvihko. Hänen kaulansa ja hänen valkoiset käsivartensa kilpailivat hameen valkeuden kanssa.
— Miten kaunis te olette, mademoiselle, ah, miten te olette kaunis, toisti vanha Françoise lakkaamatta. — Mutta seppele puuttuu vielä — odottakaa vähän!