Delaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha köyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:
— Keisari … tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren herran nähdä … tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on…
Delaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:
— Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa… Hän se on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä… Hän nostaa ikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa…
Eukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi tosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot, silmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät haalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi ylenkatseellisesti:
— Keisari, tuoko!… No, eipä ole kovin komea!
Eräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän. heilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:
— Odotahan… minä lähetän luodin keskelle naamaa!
Delaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan, olikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin, selittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon mukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut hänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän viimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako, pelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa niin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas oli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä, tunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon viimeistä iskua!
Weiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.