Hän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein nukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä, ei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen kajahutteli puoliyön lyöntejä.
(Ensi osan loppu).
TOINEN OSA.
I.
Pieni pimeä huone Bazeillesissa tärähti äkkiä ja Weiss hypähti ylös vuoteeltaan. Hän kuunteli, ne olivat kanuunanlaukauksia. Tulitikut olivat vieressä pöydällä, hän sai sytytetyksi kynttelin ja katsoi kelloaan. Se oli neljä, päivä alkoi juuri sarastaa. Hän pisti kiireesti rillit nenälleen ja riensi ikkunaan, vaan paksu sumu esti näkemästä, mitä pääkadulla, Douzyn tiellä, joka kulkee suoraan Bazeillesin kautta, tapahtui. Toisen huoneen ikkunat olivat virralle ja niityille päin, vaan sielläkin oli näköpiiriä rajoittamassa sakea valkonen savu. Weiss huomasi sen olevan aamusumua. Huuroverhon takana, virran toisella rannalla, jyrisivät tykit kiivaammin ja kiivaammin. Ja äkkiä laukasi ranskalainen patteria vastauksensa niin lähellä ja kiukkuisesti, että huvilan seinät tärisivät.
Weissin talo oli keskikaupungilla, oikealla kädellä kirkkotorille mennessä. Pääsivu oli kadulle päin muutaman askeleen päässä siitä ja kolmen ikkunan yläpuolella olivat ullakkohuoneen pienet ruudut. Vaan takapuolella oli suurenlainen puutarha, joka vietti niityille päin ja johon kaikki kukkulat Rémillystä Frenoisiin saakka näkyivät. Weiss oli, niinkuin kaikki muutkin, jotka vast'ikään ovat päässeet talonomistajiksi, harras toimissaan ja oli vasta kahden tienoilla aamulla käynyt levolle, kätkettyään tavaransa kellariin ja peiteltyään huonekalunsa siltä varalta, että tykinluodit ehkä osuisivat hänen taloonsa ja irroittaisivat jonkun kattopalkin. Hän pönkitti ovet ja tukki ikkunat patjoilla; hän ei sietänyt ajatella, että preussiläiset turmeleisivat tämän hänen talonsa, jota oli niin kauvan katsellut ja viimein suurella vaivalla saanut itselleen eikä vielä nauttinut siitä minkäänlaista iloa.
Kadulla joku huusi häntä.
— Weiss, Weiss, kuuletteko ampumista?
Se oli Delaherche, joka myös oli viettänyt yönsä Bazeillesissa, värjäyslaitoksellaan, suuressa rakennuksessa Weissin huvilan vieressä. Kaikki työmiehet olivat paenneet Belgian puolelle rajaa ja koko talossa ei ollut muita jälellä kuin portinvartija, Françoise Quittard, pari vuotta takaperin kuolleen muurarin leski. Hän oli menehtymäisillään pelosta eikä olisi suinkaan hänkään jäänyt taloa vartioimaan, ellei pieni poikansa olisi ollut huonona sairaana lavantaudissa.
— Kuuletteko, jatkoi Delaherche, hyvä on alku… Luulen että on parasta pötkiä Sedaniin.