Weiss oli antanut juhlallisen lupauksen vaimolleen lähteäkseen Bazeillesista heti kun jotain uhkaavaa tapahtui ja hän aikoi pitääkin lupauksensa. Vaan eihän vielä ollut mitään tapahtunut, tämä oli vain tykistöottelu, pitkän matkan takaa, melkeenpä arviokaupalla aamuhämärässä.
— Ei vielä, vastasi Weiss, mikäpä kiire meillä vielä on!
Delaherchea ei ollut vaikea houkutella jäämään, uteliaisuutensa teki hänet miltei rohkeaksi. Hänkin oli valvonut ja tarkastanut sotamiesten valmistuksia. Kenraali Lebrun oli saanut tietää vihollisen aikovan tehdä hyökkäyksen heti päivän valjettua ja hän oli rakennuttanut varustuksia joka paikkaan, sillä Bazeilles ei saanut millään muotoa joutua viholliselle. Katuja ja maantietä sulkivat vallit, joka talossa oli pari sotilasta kahdennestatoista osastosta ja joka piha ja joka puutarha oli muutettu linnoitukseksi. Kello kolme aamulla seisoivat jo miehet paikallaan kiväärit latingissa ja määrätyt 90 patroonaa laukussa. Sentähden ei kukaan hämmästynytkään kun saksalaisten tykit alkoivat tulen ja ranskalaiset patteriat Balanin ja Bazeillesin välillä vastasivat silmänräpäyksessä näyttääkseen, että valmiita olivat hekin, sillä sumun tähden ei voinut suuria toimittaa, ei nähnyt tähdätä.
— Tiedättekö, että värjäyslaitosta puolustetaan oikein komeasti, sanoi
Delaherche, siellä on koko joukko miehiä… Tulkaa mukaan, katsomaan!
Siellä olikin viidettäkymmentä merisotamiestä ja heitä komentamassa pitkä, vaaleatukkanen luutnantti, jolla oli vakaat, pontevat kasvot. He olivat jo ottaneet talon haltuunsa, kaivaneet ampumareikiä ikkunapieliin kadunpuoleisessa salissa sekä muuriin pihamaan ympärillä.
Muurin luona tapasivat Weiss ja Delaherche luutnantin, joka tarkasti niittyä virran puolella.
— Kirottu sumu! mutisi luutnantti, eihän näkemättä voi ampua!
Ja kysyi hetken perästä:
— Mikä päivä tänään on?
— Torstai: vastasi Weiss.