Luutnantti, joka katseli samalle suunnalle, nyökkäsi ja sanoi päättävästi:
— Mutta Bazeilles on tärkein kohta. Täällä taistelun päätös ratkaistaan!
— Luuletteko? huusi Weiss.
— Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Se on nähtävästi marsalkankin tuuma. Hän lähetti yöllä käskyn, että puolustaisimme viimeseen mieheen kylää.
Weiss puisteli päätään ja sanoi viivytellen ja hiljaisella äänellä, ikäänkuin itsekseen:
— Ei ei, ei siitä ole hyötyä, ei se pahinta ole!… Minä pelkään jotain muuta, tuskin uskallan sitä sanoakaan…
Hän levitti käsivartensa kuin ruuvipenkin pihdit ja sulki ne jälleen, pohjoseen päin kääntyneenä, ikäänkuin pihdit olisi äkkiä väännetty yhteen.
Eilisestä saakka oli hänellä ollut tämä pelko; hän tunsi paikat ja hän oli seurannut tarkasti molempain joukkojen marssia. Nyt lepäsi laaja tasanko aamuauringon hohteessa ja hänen katseensa liiti sen ylitse kukkuloille virran vasemmalla rannalla, jossa hän oli koko päivän ja koko yön nähnyt mustien muurahaisten vilisevän. Vasemmalla Rémillystä ammuskeli eräs patteria, mutta se, jonka kranaatit nyt alkoivat lennellä, oli asettunut Pont-Maugisin luo, lähelle virtaa. Hän otti rillit nenältään ja pani lasit päällettäin eroittaakseen selvemmin metsäsen mäenrinteen; ja hän ei nähnyt muuta kuin pienet valkoset savutöyhdöt joka kerran kun kanuuna lauaistiin: missä yhtyivät ne monilukuiset mieslaumat, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi? Marféen harjulla Noyersin ja Frenoisin yläpuolella vilkkui kuusimetsän reunassa univormuja ja hevosia, epäilemättä joku esikunta.
Ja kauempana lännessä teki virta mutkan ja sillä puolella ei löytynyt kuin yksi kaita tie Mezièrsiin, joka kulki Saint-Albertin solan kautta Ardennien ja virran välillä. Edellisenä päivänä hän oli sattunut kohtaamaan erään kenraalin Givonnen laaksotiellä, (oli kuullut jälestäpäin, että se oli kenraali Ducrot, joka komensi ensimmäistä osastoa), ja oli hänelle huomauttanut tämän tien merkitystä; elleivät joukot heti vetäydy takasin mainittua tietä myöten, vaan odottavat kunnes vihollinen mentyään Maasin yli Doncheryn luona, sulkee heiltä tämän ainoan tien, joutuvat ranskalaiset saarroksiin ja työnnetään rajalle. Iltasella se jo oli liian myöhäistä, sanottiin ulaanien ottaneen sillan haltuunsa, taaskin silta, joka oli jäänyt räjäyttämättä, tällä erää syystä, ett'ei muistettu tuoda ruutia. Ja Weiss ajatteli pelolla ja tuskalla, että mieslaumat, mustat muurahaisjoukot kenties jo olivat Doncheryn aholla marssien Saint-Albertin solaa kohti ja etujoukot luultavasti Saint-Mengesissä ja Floingissä, jonne hän oli edellisenä päivänä saattanut Jeanin ja Mauricen. Kirkkaassa päivänvalossa näkyi selvästi Floingin kirkontornin hieno kiiltävä huippu.
Ja toinen ruuvipenkin pihdin oli idässä. Pohjosessa, Illyn ja Floingin harjuilla, hän näki seitsemännen osaston, jolla oli tukena aivan Sedanin vallien alle sijoitettu viides osasto, vaan hän ei voinut tietää mitä idän puolella tapahtui, pitkässä Givonnen laaksossa, jossa ensimmäisen osaston linjat ulottuivat Garennen metsästä Daignyn kauppalaan. Siltäkin suunnalta kuului tykinpauketta: taistelu oli varmaankin täydessä voimassa Chevalierin metsässä lähellä kauppalaa. Ja talonpojat olivat ilmoittaneet preussiläisten saapuneen Franchevaliin; idänpuoleinen liike Doncheryn yli tapahtui siis samaan aikaan kun Franchevaliin tulo ja ruuvipenkin pihdit yhtyvät nähtävästi pohjosessa Illyn ristinpuun juurella, ellei tätä kaksinkertaista liikettä ehkäistä. Ei hän tuntenut sotataidon salaisuuksia, hän kuunteli terveen järkensä ääntä ja hikoili tuskasta katsellessaan suurta kolmikulmaa edessään, jonka yhden sivun Maasjoki muodosti ja toiset, pohjoispuolisen seitsemäs osasto ja itäisen ensimmäinen, sekä kahdestoista äärimmäisen eteläisen huipun. Kaikki olivat selin toisiinsa ja odottivat, tietämättä miksi eli miten, vihollista, joka lähestyi joka puolelta. Ja keskellä, kuin padan pohjassa aivan, oli Sedan, tykkineen, jotka eivät mihinkään kelvanneet, ilman ampuma- ja ruokavaroja.