— Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, — me odotamme tietoja! vaan minä voin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme opettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet ne säpäleiksi!
Silloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai lieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko leirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho saada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea kirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.
Kello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten kajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen toitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi lämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän kyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin luo.
Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; — joka mies heräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka Mac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja 25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli karkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa nojaan.
— Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi
Weissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.
— Kuuletteko, — me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, — en sano minne!
Neljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että sotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi jumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti raskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli usein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin, jossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin tuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja kertonut — niin että valahti vesi suuhun — Lapoullelle, että huomenna saadaan lintupaistia; — nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun; Preussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean aivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin herran puhe kierteli hänen päässään; — eikä vierustoverikaan näkynyt saavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice vähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle. Sivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen vihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen kipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä pieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä oli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa ilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin askeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen; häntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä vaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli kuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana…
Ja tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin sen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut nimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä teltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon; joskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä, pakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön pimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota. Leirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; — valo lankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta, ikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko se ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja jonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti kipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja Lapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun leimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos ja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä katseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman askeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän edessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa. Mitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei ollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia tiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet; sanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden kopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota seurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? — Jäädyttävä tuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja ahdistavassa pelossa.
Ja nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti kulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri Bouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi kuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.
— Se on Baselista … ensimmäinen divisioona hajallaan … kakstoista tuntia kestänyt taistelu … koko armeija peräytyy.